Tulistelu valtionmailla
Metsähallitus on antanut yleisen luvan tulentekoon luonnonsuojelualueiden ulkopuolella valtion mailla Pohjois-Karjalassa, Pohjois-Pohjanmaalla, Kainuussa ja Lapissa. Lapissa tulenteko on sallittua myös erämaissa ja kansallispuistojen syrjäosissa.
Tulentekoon saa käyttää maasta löytyviä risuja, oksia ja pieniä juurakoita. Jos puolen kilometrin säteellä on huollettu tulipaikka, on pitäydyttävä käyttämään sitä. Vätsärissä huollettuja tulipaikkoja ei liiemmälti ole, Routasenkurusta lähin paikka on Sollomusjärven autiotuvalla parin kymmenen kilometrin päässä.
Ainoastaan kesäkäytössä olevalle Rajapään autiotuvalle tulee putoukselta kurua seuraillen kuutisen kilometriä.
Aiemmin käytössä ollut maksullinen maapuulupa on poistunut käytöstä, vaikka siitä Metsähallituksen luontoon.fi-sivuilla useassa kohtaan vielä mainitaan. Maapuu on tuleva lahopuu ja siten tärkeä osa luonnon monimuotoisuuden jatkumoa, kerrotaan Metsähallituksesta. Aluekohtaiset ohjeet löytyvät luontoon.fi:stä.
Mahtavan Inarijärven takana siintää yhtä mahtava erämaa, Vätsäri. Sen koillisnurkassa peruskallion halkaisee syvä viilto, Routasenkuru.
Routasenkuru, lähes Kevon kanjonin ja Muotkatuntureiden mahtirotkon, Stuorraäytsin, veroiseksi kehuttu kuru oli nähtävä. Tilaisuus tarjoutui viime syksynä. Kaldoaivin etelänurkilta kurun pohjoispää olisi vain lyhyen ajomatkan, peninkulman patikan ja matalavetisen joen ylityksen päässä.
Peltipailakka jää tien laitaan rajamotelliksi muuttuneen rajavartioaseman kohdalle odottamaan erämaahan suuntaavien kulkijoiden paluuta. Rajanylityspaikka Näätämössä edelleen on, ja rajakaupan vilkastamat kaksi ruokakauppaa evästäydennyksiä varten otollisella paikalla.
Näätämöstä on lyhin matka kurulle, ja alkumatka kivisyydestä ja vesistöjen runsaudesta tunnetun Vätsärin erämaa-alueen pohjoislaidalle taittuu polkua pitkin.
Vahvaa jälkeä on joutuisa taivaltaa, taakse jäävät niin Anna Greetan järvet, Joulutunturi kuin taivaalla kaakkoon kadonnut merikotka ennen kuin polku yhyttää Norjan rajan ja sitä seurailevan poroaidan. Karhu on jättänyt käyntikorttinsa aidan kupeelle, vaikka passia täällä ei kysellä retkeilijältäkään, ei, vaikka poikkeaisi naapurikuningaskuntaan.
Etelämpänä Vätsäri rajoittuu Venäjän rajaan, siellä rajan ylitys on jo toinen juttu. Läjästä selviää, että Metsän kuningas on löytänyt marjoja kuivasta kesästä huolimatta.
Reilu kilometri ennen Uutuanjokea reitti haarautuu, viitta opastaa lounaaseen, Jankkilan entiselle metsävartijatilalle, nykyiselle vuokratuvalle, mutta me jatkamme rajaa myötäillen kohti etelää.
Perusleirille löytyy helposti mukava paikka Uutuanjoen kupeelta.
Mäntykankaalla on tasaisia teltansijoja ja ruokavettä on joessa yllin kyllin ja maastosta löytyy risuja ja kuivia oksia nuotiota varten.
Kuukkelitkin käyvät tervehtimässä ohi kulkiessaan. Norjan vastainen rajalinja siintää leiristä jokusen sadan metrin päässä. Kyllä kelpaa!
Etelämpänä Vätsäri rajoittuu Venäjän rajaan, siellä rajan ylitys on jo toinen juttu.
Tästä on hyvä tehdä tutkimusretki kymmenen kilometriä pitkään kuruun, sillä kurun pohjoispää on heti joen takana. Uutuanjoen vesi on matalalla, yli on helppo kahlata, mitä nyt liukkaat kivet vähän muljuavat vaelluskengän ja saappaan alla.
Syvempääkin voisi olla, siitä kertovat aiempien kulkijoiden jättämät, koivuista katkotut kahluusauvat.
Ylimääräiset tavarat jätämme telttoihimme ja suuntaamme taipaleelle kahvipannun ja eväiden kera, illaksi palaisimme takaisin leiriin.
Tarkoituksena on kulkea kurua seuraillen sen länsipuolella eteläpäässä olevalle vesiputoukselle saakka ja palata itälaitaa takaisin.
Jos ensimmäiset kymmenen kilometriä joelle olivat pääosin helppokulkuista uraa, on samanmittainen kuru huomattavasti hankalampi taival.
Mutta ei mitenkään mahdoton, kuru vain pitää parhaat palat piilossa jyrkänteiden, kallioiden, nousujen ja laskujen ja kilpikaarnaisten aihkien kätkössä, mutta sitkeästi taivaltaen maisema komistuu askel askeleelta.
Syyskuun puolivälissä ruska on kurussa komeimmillaan.
Kurun pohjalla Routasenjoki ja sen lukuisat lompolot kimaltelevat kilpaa ruskan värjäämien tunturikoivujen kanssa.
Jos edellisinä päivinä tuuli lennätti Kaldoaivissa ruskan värjäämiä koivunlehtiä ympäri matalaa tunturimaata, Vätsärissä pohjoinen puhuri riipii männiköiden kuivia männynneulasia. Tunturikankaat ovat vaihtuneet kivisiin ja kallioisiin, lukuisien vesistöjen rikkomiin mäntymetsiin, joihin vaihtelua tuovat pienet suotilkut ja vesistöjen rantojen koivikot.
Syyskuun puolivälissä ruska on kurussa komeimmillaan: keltaiset ja oranssit palttoot päälleen pukeneet tunturikoivut, varvikon punaiset sävyt, kivien ja kallioiden harmaus, mäntyjen tumma vihreä kutovat yhteen sulautuessaan värikästä ryijyä.
Näemme merikotkan uudelleen saalistuslennolla kurussa Routasenjokea seuraillen. Matalat ja kirkasvetiset lammet ja tyyni vedenpinta ovat ilmiselvästi mieluisia kalavesiä mahtilinnulle.
Monta askelta pitää ottaa myös sivuille ja ylös ja alas, mutta lopulta putouksen kohina kantautuu korviimme. Kuru piilottelee putoustaan loppuun saakka.
Yläpuolisesta lammesta virtaava vesi puristuu matalaan kalliohalkeamaan, jota pitkin mutkitellen vesi purkautuu leveänä viuhkana alapuolen tummavetiseen lompoloon. Suusta pääsee ihastuksen huokaus.
Palaammme kurun itäreunaa mukaillen takaisin leiriin, useasti jyrkänteet, pienemmät sivukurut ja lammet tekevät jälleen mutkia matkaan. Ilta ehtii ennen Uutuanjokea ja edessä on joen kahlaus otsalamppujen valokiilassa takaisin leiriin. Kohta nuotion loimu puhkaisee reiän pimeään.
Putouksia on kurussa itse asiassa useampikin, kuten Jouni Laaksonen Latu&Polun numerossa 3/2020 todistaa, mutta kurun aivan eteläisin osuus jää seuraavaan kertaan. Onpahan hyvä syy minunkin joskus palata.
luontoon.fi/vatsari
