Romanian katolla

Latu & Polku Romanian katolla

Katsellessani asemalaiturilla junan loittonevaa perävaunua keskellä romanialaista maaseutua mietin, millainen seikkailu meitä mahtaakaan odottaa.

Juna jätti meidät seisakkeelle keskelle pientä Sebes Oltin kylää, josta lähdimme taittamaan vaelluksemme ensimmäistä osuutta. Reitti kulki kymmenisen kilometriä ensin hiekkateitä pitkin päätyäkseen lopulta vuorten juurelle ja varsinaisen vaellusreitin alkuun.

Lämpötila oli alkukesästä huolimatta lämmin, mutta jyrkkien vuoristorinteiden metsät antoivat mukavasti suojaa.

Romanian Făgăraș-vuoristo, joka tunnetaan myös nimellä Transylvanian Alpit, oli valikoitunut kohteeksi etsiessämme vähäruuhkaista, haastavaa ja maisemallisesti majesteettista vaellusreittiä.

Etsiessämme tietoa eri vaihtoehdoista käytimme vertailukohtana Korsikan tunnettua GR20-reittiä. Tekoäly osasi suositella meille vaihtoehtoiseksi kohteeksi Romanian Karpaatteja, tarkalleen 80–90 kilometrin mittaista harjannereittiä Făgăraș-vuorilla.

Perehdyttyämme reittiin tarkemmin eri karttapalveluiden sekä sovellusten kautta, kiinnostuimme paitsi tästä vuoristosta, myös koko Transylvanian alueesta erilaisine päiväretkimahdollisuuksineen.

Făgăraș-reitti kulkee keskellä Romanian Etelä-Karpaattien harjannetta pitkin länsi-itä-suunnassa, nousten vuoriston toisesta päästä ylös korkeimpien huippujen läheisyyteen ja harjanteen reunoja kiemurrellen aina toiseen päätyyn saakka. Harjanteen ”katkaisee” keskeltä diktaattori Ceaușescun aikainen Transfagarsan-tie, jolla autoilija pääsee tunnelia pitkin vuoriston läpi.

Vaeltajalle tämä tarkoittaa todellista puolenvälin krouvia, jossa saa syödäkseen vaikkapa vohveleita.

Maasto reitillä on paikoin erittäin haastavaa ja jopa kiipeilyllistä. Haastavimmat kohdat ovat varustettu teräsastimin tai -ketjuin. Reitin varrella on autiotupia sekä suojaa antavia rakennelmia, joiden kunto vaihtelee. Lisäksi kesäsesongilla hieman alempaa harjanteen seinämiltä löytyy miehitettyjä vuoristomajoja, joissa on tarjolla majoitusta sekä ruokaa.

Kuljimme reitin lännestä itään, mutta sen voi vaeltaa kumpaan suuntaan tahansa. Reitin pituudeksi suositellaan 4–7 päivää riippuen kokemuksesta, säästä sekä vaeltajan kunnosta. Me olimme varanneet reitin kulkemiseen kuusi päivää, mutta suunniteltujen päivämatkojen puitteissa viisi päivää riittäisi – se sisältäisi neljä kokonaista ja kaksi puolikasta vaelluspäivää.

Ensimmäisen päivän illansuussa saavuimme lähelle metsänrajaa käveltyämme Racovitan kylästä 14 kilometriä ja hieman yli 1 000 vertikaalimetriä ylöspäin. Yöpaikkamme oli reitin ainoa avoinna oleva miehitetty vuoristomaja, joten nautimme kaksin käsin talon antimista: herkullisesta keitosta sekä romanialaisesta kylmästä oluesta.

Päätimme nukkua yön teltassa, koska keli oli mitä mainioin. Aamulla keittelimme aamiaisen aikaisin ja lähdimme kipuamaan kohti metsänrajaa ja harjanteiden huippua. Tiesimme ensimmäisen kokonaisen päivän olevan koko reitin haastavin, sillä matkalle oli merkitty teknisiä osioita sekä toinen reitin korkeista huipuista, Negoiu (2 535 m).

Reitti otti kokeneeltakin vaeltajalta luulot pois päästyämme ylös harjanteelle.

Negoiun huippua ympäröivät tekniset osuudet olivat haastavia ja hitaita edetä. Aamupäivän uimatauko jäätikköjärvessä unohtui nopeaan, kun keikuimme teräksisten astinten varassa harjanteella ja liukastelimme lumihangessa kohti Negoiun huippua.

Olimme etukäteen selvittäneet, että kesäkuun puolivälissä reitti olisi jo hyvin kuljettavissa, ja näin onneksi olikin – vain tuon yhden huipun ympärillä oli lunta siten, että jouduimme etsiskelemään kuljettavaa reittiä.

Kun illan kohteena oleva autiotupa viimein pilkotti onnistuneen huiputuksen jälkeen alempana reitillä, oli lähdöstämme kulunut 12 tuntia, 25 kilometriä ja 2 200 vertikaalimetriä. Uusitulla autiotuvalla ei onneksi ollut muita vaeltajia, joten saatoimme levätä illan omassa rauhassamme.

Reitti otti kokeneeltakin vaeltajalta luulot pois.

Seuraava päivä valkeni kirkkaana. Vaellusolosuhteet olivat lähes täydelliset: liikkeessä t-paita sekä sortsit riittivät, mutta tauoilla saattoi vilvoitella pitkähihainen päällä.

Aamupäivän reitti oli helppokulkuisempaa kuin edellispäivän osuudet, jyrkkää toki edelleen. Tavoitteenamme oli ehtiä lounasajaksi Transfagarsan-tunnelille, jotta saisimme syödäksemme romanialaisia grilliherkkuja. Koska Transfagarsan-tunneli sijaitsee hieman alempana harjanteella, sinne laskeutuminen ja sieltä takaisin reitille nouseminen otti oman aikansa.

Olimme kuitenkin yhtä mieltä siitä, että kylmät juomat sekä lämmin ruoka olivat vaivan väärti.

Lounaan jälkeen kipusimme takaisin reitille, mutta emme voineet vastustaa houkutusta uimatauolle kirkkaassa jäätikköjärvessä. Olimme myös saaneet verkkoyhteyksien kautta päivitettyä sääennusteita, ja niiden perusteella päätimme jäädä yöksi hieman suunnitellumpaa aiemmalle autiotuvalle siltä varalta, että ukkosmyrsky osuisi kohdalle.

Päivän tilastoiksi kellotimme 17 kilometriä ja reilu tuhat vertikaalimetriä.

Pystytimme optimistisina teltan, mutta jouduimme lopulta siirtymään autiotuvan suojiin, sillä kova ukkosmyrsky jäi raivoamaan päällemme neljäksi tunniksi. Ukkosen jylinä kumpusi edestakaisin vuorenseinillä ja vettä satoi niin, että olimme aivan varmoja, että telttaan kiireessä jättämämme tavarat olisivat aamulla läpimärkiä.

Aamulla sumuinen, mutta poutainen ilma oli raikas, ja iloksemme löysimme sekä teltan että varusteet ehjinä ja kuivina paikasta, johon olimme ne jättäneet.

Kolmannen vaelluspäivän aluksi pääsimme kiipeämään harjanteita kauniiden pilvien lomassa.

Hieman lounaan jälkeen olimme ehtineet lähelle Romanian korkeinta huippua, Moldoveanua, joka toisin kuin edellispäivän seikkailu, oli helposti lähestyttävä. Huiputus onnistui ripeästi.

Huipulta jatkoimme matkaa kohti seuraavia autiotupia. Onneksemme tupa, jonne olimme ajatelleet leiriytyvämme yöksi, oli remontoitu sisältä ja muutenkin viihtyisä. Siellä saimme kuitenkin seuraa jopa kolmelta eri vaellusseurueelta. Oli viikonloppu, ja monet olivat viikonloppuretkellä kohti Moldoveanun huippua.

Päivän pituudeksi jäi 14 kilometriä ja noin 1 200 vertikaalimetriä.

Juomaveden saanti oli mietityttänyt meitä etukäteen eniten. Verkkolähteiden perusteella juomavettä olisi saatavilla reitin varrella, mutta nykyiset lämpimät kesät ja talvet Euroopassa ovat muuttaneet sulamisvesien kulkuja nopeasti, eikä aiempiin merkintöihin ole välttämättä luottaminen.

Löysimme kuitenkin vettä joka päivä, ja pyrimme ottamaan sen mahdollisimman korkealta tai vaihtoehtoisesti vuoren sisältä tulevista virroista. Käytimme myös muita varokeinoja: toisella meistä oli filtteripullo ja toisella puhdistustabletit. Näillä metodeilla vältyimme vatsataudeilta.

Yö autiotuvassa ei ollut rauhaisa. Romanialainen vaelluskulttuuri eroaa suomalaisesta ainakin siten, että tuvassa ei välitetty hiljaisuudesta tai siitä, että osa seurueista oli käynyt nukkumaan. Myöhään saapuvat metelöivät ja aamulla lähtijät kolistelivat.

Olisimme mielellämme nukkuneet teltassa, mutta sopivan tasaista telttapaikkaa ei juuri tällä kohtaa ollut etsimisestä huolimatta löytynyt.

Kylmät juomat sekä lämmin ruoka olivat vaivan väärti.

Seuraavan päivän reitti oli helppokulkuisempaa ja etenimme ripeästi. Olimme juuri lounastaneet ja suunnittelimme kahvitauon pitämistä seuraavalla tuvalla, kun laskeutuessamme kohti reitin matalimmalla kulkevaa satulaa näin alempana tuvan läheisyydessä jotain ruskeaa ja karvaista.

Mesikämmenhän se siellä!

Karhu oli noussut makeiden rodomarjojen perässä ylemmäs vuorenrinteelle, ja näytti keskittyvän antaumuksella herkutteluunsa. Olimme kovan tuulen alapuolella ja pidimme lyhyen palaverin, miten toimisimme. Nalle kun oli aivan kulkureittimme varrella ja tuulen takia oli riski, että se ei haluaisi väistää meitä riittävän ajoissa.

Romanialaiset karhut ja niiden käyttäytyminen oli meille tuntematonta. Tiesimme, että alueella oli paljon karhuja – tiheimmillään jopa useita neliökilometrillä – ja että ne eivät juuri piitanneet ihmisten läsnäolosta.

Päädyimme lopulta laskeutumaan kapealta harjanteelta alemmas ja rämpimään piikikkäässä aluskasvillisuudessa voidaksemme ohittaa karhun marja-apajat riittävältä etäisyydeltä. Pusikoissa edetessämme säikytimme tieltämme kyykäärmeen. Se olisikin ollut jotakin, jos olisimme karhua väistellessä onnistuneet saamaan todennäköisesti hankalamman vastoinkäymisen käärmeen puremasta.

Tuuri oli kuitenkin myötä; pääsimme pian jatkamaan matkaa reitillä ja vuorten paikallisasukki sai jatkaa rauhassa herkutteluhetkeään.

Päivästä tuli lopulta melko pitkä, 23 kilometriä ja 1 300 vertikaalimetriä. Illalla pystytimme teltan jälleen kerran lähelle vuoristosuojaa, sillä tuuli alkoi yltyä koviin lukemiin. Suojalle olikin käyttöä, ja pääsimme viimeisenä yönä kokeilemaan romanialaista erikoisuutta, pyöreän muotoista lasikuitukupolia.

Heräsimme viimeiseen vaellusaamuun pilviverhon keskeltä. Tuuli oli yöllä puhaltanut rikkinäisen oviluukun viimeisetkin rippeet levälleen pitkin vuorenrinnettä. Pohdiskelimme reittivaihtoehtoja alas harjanteelta.

Varsinainen pääreitti jatkuisi harjanteella vielä hetken aikaa, ja laskeutuisi sitten loivasti metsikön läpi harjanteen itäpuolelle. Toinen vaihtoehto oli laskeutua suoraan alas harjanteen eteläpuolella sijaitsevaan Dejanin kylään.

Näitä suoria poistumisreittejä alas harjanteelta oli ollut tarjolla koko matkan ajan, sillä monet retkeilevät ylös vuorelle vain päiväseltään lähistön kylistä. Päädyimme suorempaan reittiin, sillä viiden päivän nousut ja laskut tuntuivat jaloissa. Sumuinen keli ei tarjonnut viimeiselle päivälle maisemiakaan.

Pääsimme alas ja saimme liftikyydin kylään (vältimme näin 20 kilometrin kävelyn pitkin tienvartta), josta kuin ihmeen kaupalla löytyi yksi avoinna oleva ravintola.

Tämäkin päivän saldo oli liftikyydistä huolimatta parikymmentä kilometriä ja alaspäin kuljettua vertikaaliakin kertyi 1 500 metriä. Oli siis aika kippistää seikkailulle, karhukohtaamiselle ja mielettömille maisemille edellisten päivien aikana.

Făgăraș-reitin tuvat ja suojat

Romanian vuoristojen vaellusreiteillä vaeltaja törmää mitä mielenkiintoisempiin majoitteisiin. Ne jakaantuvat pääasiassa kahteen luokkaan: miehittämättömät “hätäsuojat” (refugiul) sekä miehitetyt vuoristomajat (cabana).

Hätäsuojat ovat tarkoitettu pääasiassa tilapäiseen majoitukseen ja säänsuojaan. Vanhimmat näistä ovat parhaimmat päivänsä nähneitä, jopa 50 vuotta vanhoja. Muodot ja materiaalit suojissa vaihtelevat – ne voivat olla kaikkea lasikuidusta peltiin ja betoniin. Suojat on usein maalattu punavalkoisiksi, jotta ne näkyvät ylempää käsin helposti.

Reitillä on myös muutamia uusiksi rakennettuja hätäsuojia, jotka muistuttavat enemmän suomalaista autiotupaa.

Lisäksi vuoristoissa on vuoristomajoja, jotka toimivat vapaaehtoisten turvin: tuvalla on mahdollista ostaa ruokaa ja majoittua, joissakin löytyy jopa suihkutilat. Vuoristomajat ovat avoinna vain sesongilla, ja osa niistä on lopettanut toiminnan pysyvästi. Vaeltajan tuleekin varautua omatoimiseen majoittumiseen, sillä pienien hätäsuojien sekä vaihtelevasti aukiolevien vuoristomajojen varaan ei kannata laskea.

• Latu & Polku
• Repparit