Talviretken majoitusvinkit
Kaikissa talviretkeilyn majoitusvaihtoehdoissa on puolensa, mutta itse kallistun varaustuvan puoleen yleensä vasta talvikauden lopussa, jolloin kaipaam hieman luksusta retkeilyyn.
Varaustupa on kuitenkin hyvä ja turvallinen paikka aloittaa talviretkeily, jolloin ei ole riskiä siitä, että joku tulisi myöhemmin autiotupaan, veisi makuupaikan ja joutuisi itse siirtymään telttamajoitukseen ulos.
Ahmavaaran varaustupa on todella hyvin varusteltu ja tuvan läheisyydestä löytyy sauna. Saunan vieressä virtaa puro myös talvella, joten vettä on helposti saatavilla. Ahmatuvalla on kevättalvella myös pientä kioskitoimintaa päiväretkeläisiä varten, enkä ainakaan itse voinut vastustaa kiusausta nauttia munkkikahveja keväisellä terassilla.
Laavussa yöpyminen on puolestaan sekoitus tuvan tuomaa turvaa ja telttailun tuomaa jännitystä. Laavuja löytyy yleensä melko helppojen reittien päästä, joten tämän on hyvä tapa käydä testaamassa talviretkeilyvälineitä pidempiä ja vaativampia retkiä ajatellen.
Käytännössä tuvissa ja laavuilla pärjäisi yhdellä kunnon makuualustalla, mutta pidän itse koko talven kahta mukana, koska palelen helposti ja myös laavulla yöpyessä on olemassa riski, että makuupaikat ovat täynnä.
Talvella telttailussa on tärkeää tiedostaa riskit ja mennä aluksi vain lähelle, josta pääsee tarpeen tullen keskellä yötä pois – tai edes jonnekin sisälle nukkumaan.
Talvella telttaillessa on ehdottoman suotavaa olla kaksi makuualustaa, joista toinen on solumuovia ja toinen ilmatäytteinen, mielellään talven pakkasiin soveltuva alusta. Lisää eristystä saa helposti laittamalla kaikki ylimääräiset vaatteet vielä makuualustojen väliin.
Makuupussin on myös tärkeää olla talvella koviin pakkasiin tarkoitettu, sillä pakkanen voi kiristyä yöllä huomattavasti päivän lämpötiloihin verrattuna.
Telttaretkelle kannattaa pakata mukaan kädenlämmittimiä, tarpeeksi termareita, varma vedenkeittomahdollisuus – siis retkikeitin – ja lämpimät väljät leirikengät. Ennen nukkumaan menoa on todella tärkeää tehdä pieni iltajumppa ja mennä lämpimänä makuupussiin.
Kameran akut on hyvä säilyttää koko retken ajan mahdollisimman lämpimässä paikassa, jotta vielä aamulla saa tallennettua kuviin retken parhaat hetket.
Kotimaan kauneus on talvella käsin kosketeltavissa ja olen ehdottomasti saanut parhaat kokemukseni ja valokuvani juuri talven yöretkiltä.
Upeat kokemukset vaativat hieman vaivannäköä, mutta antavat niin paljon takaisin, että olen itse jäänyt pysyvästi koukkuun talviretkeilyyn.
Tämän jutun kohteet
Ahmavaaran varaustupa sijaitsee Syötteen kansallispuistossa. Tuvalle on matkaa noin 8 km kävellen tai hiihtäen, suositeltava aloituspaikka on Syötteen luontokeskus.
luontoon.fi/ahmatupavaraustupa
Rykimäkeron laavu löytyy Pyhätunturin kansallispuistosta ja laavulle tulee lyhimmillään matkaa noin 2 km hiihtäen, kävellen tai lumikenkäillen. Reitti lähtee Rykimäkeron parkkipaikalta Pyhän ja Luoston välistä.
Iivaaran kierros nimeltään Iirinki on 9 km mittainen rengasreitti Kuusamon eteläpuolella. Reitin varrella on autiotupa ja ylhäällä vaaran päällä on tulipaikka, jonka vierestä kulkee myös kelkkareitti. Alue kuuluu Iivaaran-Jousivaaran suojelualueeseen.
Talviretkeily voi tuntua ensikertalaiselta pelottavalta. Mutta kun varustautuu oikein, niin luvassa on elämyksiä, joita voi kokea vain pakkasen paukkuessa. Teksti & kuvat Eeva Mäkinen
Ahmavaara. Nousin suksieni päälle ja hyppäsin vasta lanatulle ladulle. Vauhti kiihtyi pitkässä alamäessä ja viima humisi korvissa, mitä vauhdin hurmaa!
Maailma tuntui pysähtyneen – ja minä sen mukana.
Aloitin muutaman yön mittaisen retkeni Syötteen luontokeskukselta päämääränäni Ahmatuvan varausmökki. Kevättalven ilta-aurinko paistoi suoraan edessäni ja korvissani soi Katri Helenan Vasten auringon siltaa -kappale.
Muutaman tunnin hiihdon päätteeksi saavuin Ahmatuvalle. Selkäni oli litimärkä, sillä päätin viime hetkellä ottaa ahkion sijasta rinkan, ja hiihdin matkan melko rivakasti.
Avasin varaustuvan oven ja yllätyin todella iloisesti: paikka on kuin upea erämaamökki, vaikkakin ilman sähköä ja juoksevaa vettä.
Vielä viimeisen päivänvalon turvin kipaisin puron rantaan täyttämään vesiastiat, hakemaan polttopuita ja laittamaan saunan lämpenemään.
Kyllä, täältä löytyi myös upea puusauna, jonka löylyissä sain hikipisarat huuhdottua pois.
Makoisten yöunien jälkeen heräsin aamulla reilusti ennen auringonnousua.
Lähdin hiihtämään muutaman kilometrin päähän Ahmavaaran laelle ja saavutin vaaran huipun juuri, kun ensimmäiset auringonsäteet osuivat näköalatorniin.
Tykkylumessa paistattelevat kuuset olivat täydessä loistossaan, ja minulla hymy herkässä.
Löysin taas itseni keskeltä kaikkea tätä kauneutta, jota on vaikeaa sanoin kuvailla ja kuvin näyttää, mutta minkä itse kokee juuri sillä hetkellä kauneimmaksi paikaksi koko maailmassa.
Aamun maisemien ihastelun jälkeen laitoin sukset takaisin jalkaan ja laskin pitkän, mutta jokseenkin loivan mäen alas Ahmavaaran päältä takaisin suolle.
Hiihdin tuvalle nauttimaan päivästä keväisessä auringonpaisteessa, kuunnellen edelleen korvissani soivaa Katri Helenaa ja lämmittämään saunaa illaksi.
Kolmen päivän retki oli täydellinen paketti luonnon helmassa olemista, aktiivista tekemistä, saunomista revontulten alla sekä tietysti maukasta ruokaa, joka maistuu aina uskomattoman hyvältä talviolosuhteissa.
Pyhätunturi. Lumen peittämä satumetsä ei anna retkeilijän levätä hetkeäkään talvella. Jokainen päivä tuntuu kiitävän ohi raketin lailla, jos ei ole ulkona katsomassa, kokemassa ja tekemässä asioita.
Tämä ajatus mielessäni pakkasin Rykimäkeron parkkipaikalla ahkiotani valmiina uuteen yöretkeen. Tällä kertaa kohteeni olisi vanhan metsän keskellä, kurun reunalla sijaitseva tunnelmallinen laavu.
Mistään vaativasta yöretkestä ei olisi kysymys, sillä matka on tasainen ja melko lyhyt, mutta tarkoitus ei ollutkaan vaativa suoritus, vaan iltanuotiolla istuskelu ja herääminen puhtaan valkoisen luonnon keskeltä.
Lyhyen hiihtomatkan jälkeen saavuin Rykimäkurun laavulle, joka oli yhtä kaunis kuin muistelinkin. Suuret puut ympärilläni toivat turvallisuuden tunnetta ja minun oli hyvä olla. Tein ripeästi polttopuut valmiiksi pimenevään iltaan ja avasin makuupussini laavun perälle.
Vietin iltaa nuotion valossa, katselin tulta ja puiden varjojen leikkiä. Talven maagisen hiljaisuuden rikkoi vain tuulen humina puiden latvoissa, mutta se rauhoitti mieleni ja nukahdin hetkessä.
Heräsin aamun valoon, herätyskelloa ei täällä tarvittu. Nostin pääni makuupussista ja huomasin pieniä lintuystäviä puuhissaan. Hieraisin unihiekat silmistäni ja tarkemmin katsottuani tunnistin linnut kuukkeleiksi.
”Huomenta kaverit!” huikkasin linnuille, ja ne jäivät uteliaina odottamaan, josko minulla olisi tarjota niillekin aamupalaa. Hetken kissa–hiiri -leikkiä aamupalasämpyläni kanssa leikittyään kuukkelit luovuttivat ja jatkoivat matkaansa. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, joiden takia kaipaan luontoon niin usein yöksi, jopa talvella. Ainutlaatuinen aamupalahetki tulee jäämään loppuelämän muistoksi.
Iivaara. Eräänä kauniina helmikuisena pakkasaamuna nautin lounasta Kuusamon keskustassa, ja suunnittelin yöretkeä läheiselle Iivaaralle.
Kirkas taivas kiristi pakkasta entisestään, ja hieman epäluuloisena katsoin yön ennustetta, joka näytti -22°C. Seikkailunjanoinen mieleni piirsi silmiini kuvia, joista melkein jo näin tykkypuiden heijastumat öisine tähtitaivaineen.
En voi vastustaa ajatusta: kyllä minä yhden kylmän yön selviän teltassa.
Täytin reippaasti termarit kuumalla vedellä, hain Fazerin punaisen suklaalevyn kaupasta ja lähdin ajamaan kohti Iivaaraa.
Parkkipaikalle päästyäni alkoi ahkion pakkaus. Hämmästyksekseni alueella oli vain yksi auto, jonka omistaja saapui pian koiransa kanssa paikalle ja ajoi pois. Näytti siltä, että saisin olla koko yön rauhassa korkeiden tykkylumen koristamien puiden keskellä.
Aurinko alkoi vähitellen laskea, joten lähdin ripein askelin lumikenkäilemään ahkio perässäni kohti Iivaaran huippua.
Huipulle päästyäni vaaleanpunainen taivas valaisi lumen kuorruttamia tykkypuita ja heijasti hempeät sävyt suoraan silmiini. Kova tuuli humisi huppuni läpi, ja kiristyvä pakkanen kirveli sormiani, mutta hymyni ei ollut varmaan koskaan ollut yhtä leveä.
Tuntui, että katselin yhtä kauneimmista näkymistä, mitä olin eläissäni nähnyt. Yksin, neljäsataa metriä korkean vaaran päällä, ilman minkäänlaista kiirettä minnekään. Oloni oli turvallinen, sillä tiesin, mitä olin tekemässä. Hätätapauksessa autolle ei olisi pitkä matka, mutta kuitenkin sen verran, että sain olla rauhassa.
Tästä olin haaveillut pitkään, ja nyt oli aika nauttia jokaisesta hetkestä, askeleesta ja henkäisystä Kuusamon vaaroilla.
Vaaleanpunaisten sävyjen hälvetessä taivaanrannasta laskeuduin takaisin suojaisemmalle paikalle tulipaikan läheisyyteen. Etsin sopivan paikan teltalleni ja pystytin sen satumaisen kauniiseen maisemaan.
Pakkanen kiristyi vielä entisestään, mutta illan hämärtyessä tuuli laantui viimein kokonaan ja ulkona on miellyttävä olla.
Lämmittelin tekemällä polttopuita koko illaksi, ehkä jopa seuraaville retkeilijöille, ja istahdin lopulta nuotion äärelle. Taivas oli vaihtanut väriään kirkkaan siniseksi ja puolikuu valaisi maisemaa kauniimmin kuin huoltoaseman lounaspöydässä olin pystynyt edes kuvittelemaan.
Tähtiä oli miljoona. Ei, vaan ainakin kaksi miljoonaa. Maailma tuntui pysähtyneen – ja minä sen mukana.
