Keväällä suon sulaminen alkaa tuulisilta ja ohutlumisilta jänteiltä, mättäiltä ja palsoilta. Niiden välisissä rimmissä ja lammikoissa vallitsee kuitenkin pitkään loistava hankikeli.
Silloin tällöin tapaa luontokuvaajia, jotka tuskailevat jokaisen alueen Suomen Lapissa tulleen kuvatuksi jo moneen kertaan. Olen monesti yllyttänyt uusia paikkoja etsiviä hakeutumaan Sammutti- ja Vaijoenjänkien alueille esimerkiksi heinäkuussa.
Tätä pinta-alaltaan Suomen suurinta soidensuojelualuetta on sulan maan aikana todella vähän kuljettu ja kuvattu. Kun Inarin Syysjärveltä lähtee tarpomaan koilliseen, niin vaihtelevaa suomaastoa riittää yli 50 km Utsjoen puolelle Guorboaivin etelärinteelle ja Stuorra-Dievjálle asti.
Suojelualue koostuu lukuisista erillisistä soista, joita erottavat toisistaan koivikkoiset harjut, moreeniselänteet ja vaarat. Myös järviä, lampia ja jokia on runsaasti, joten maaston tasaisuudesta huolimatta kannattaa varautua aika haastavaan reissuun.
Alueen maisemassa näkyy selvästi mannerjään muinainen liike. Järvet ja koivikkoiset saarekkeet ovat lounais-koillissuunnassa. Tämä kannattaa huomioida omaa reittiä suunnitellessa.
Suon vähäinen retkikäyttö johtuu ennen kaikkea avoimien kämppien puuttumisesta. Ja tietenkin siitä, että harva pitää tasaisesta avosuo-koivikkomaisemasta.
Lumimaan aikaan liikkumisongelmat helpottuvat. Kelkkojen jälkiä näkyy jonkin verran, mutta ladut ovat reuna-alueita lukuunottamatta kuitenkin harvinaisia. Niihin törmää jopa harvemmin kuin alueen uhanalaisten naalin ja ahman jälkijonoihin.
Vapun tienoilla hiihtokelit Sammuttijängän soidensuojelualueen tutkimiseen ovat yleensä ihanteelliset. Avosoilla on ohut ja kantava hanki, vesistöjen jäät kestävät vielä retkeilijän ja melkein yötön yö suorastaan imee hiihtäjän syvemmälle suotasankojen ja koivusaarekkeiden sokkeloihin.
Matti Mela
