Urho Kekkonen oli innokas erämies. Presidentin mukaan on nimetty monta konkreettista paikkaa, joihin nykyretkeilijä voi tutustua.
Olemme samalla kaveriporukalla tehneet ruskavaelluksia eri erämaihin reilun viidentoista vuoden ajan. Käsivarsi huikeine suurtunturimaisemineen on houkutellut useamman kerran. Joka kerralla haluamme luonnollisesti nähdä ja kokea jotain uutta.
Tuoreimmalla yhteisellä reissulla retken kääntöpisteeksi valikoitui Kekkosen kämppä Porojärven rannassa. Se on Metsähallituksen Luontopalvelujen vuokratuvaksi huomattavan kallis, mutta Kekkos-historia kiinnosti. Lisäksi tämä on Käsivarren erämaan ainoa kämppä, jossa on retkeilijälle sauna.
Lähdimme Kilpisjärveltä syyskuun neljäntenä päivänä. Tämä oli muutamia päiviä aikaisemmin kuin ruskavaelluksemme yleensä, ja Čáhkáljávrilla suurin osa tunturikoivuista olikin vielä vihreitä. Osa leiskui jo keltaisena ja muutama punaoranssina, mutta ruska ei ollut vielä valmis.
Kävelimme Kalottireittiä Kuonjarjoen tuvalle asti. Sieltä lähdimme suunnistelemaan ensin Saivaaran itäpuolitse Jogasjärvelle ja seuraavana päivänä Porojärvelle. Nyt maaruska alkoi jo hehkua, välillä kytevän hiilloksen punaisena, paikoin kellanoranssina.
Tulee huomata, että Porojärven etelärannalla on kaksi kämppäkohdetta. Porojärven vuokratupa eli Kekkosen kämppä on Porojärven itäpäässä, järven luusuassa. Porojärven autiotupa sijaitsee tästä kilometrin verran länteen.
Autiotupaa saa käyttää kuka vain, mutta se ei liity Kekkoseen. Yhtä upea maisema Porojärven laaksoon kyllä aukeaa kummaltakin tuvalta.
Porojärven vuokratupaa ympäröivät laajat kivikot. Tai itse asiassa tupia, sillä paikan vuokraaja saa käyttöönsä saman pihapiirin kaksi tupaa sekä saunan. Jogasjärveltä päin saapuvalle ensimmäinen kämppä on se, jota presidentti Kekkonen seurueineen käytti, taaempi kämppä on uudempi.
Ensi töiksemme avasimme lukon varsinaisen Kekkos-kämpän ovesta ja kurkistimme sisään. Rakennus on tavallinen erämaan hirsikämppä ilman mitään luksusta. Lämmönlähteenä on kamiina, kaasuhella auttaa ruoanlaitossa ja seinien kelohirret ovat kauniin harmaita.
Seinällä oli toimittaja Maarit Tyrkön tekemä valokuvakollaasi. Siitä ymmärsin, että presidentin sänky oli oikeanpuoleinen alasänky. Kellahdin siihen pitkälleni paksulle siniselle patjalle ja aloin miettiä mitä muuta Kekkoseen liittyvää retkeilijä voi maastossa kohdata.
Urho Kaleva Kekkonen oli liikunnallinen mies ja eräretkeilystä tuli hänelle tärkeä henkireikä, pakopaikka politiikan paineista.
Paljon Kekkosen mieltymyksestä eräelämään kertoo kevät 1956, jolloin hänet oli juuri valittu ensimmäisen kerran presidentiksi. Mitä hän teki raskaan vaalikamppailun ratkettua, ennen presidentin viran vastaanottamista? Lähti reilun sadan kilometrin hiihtoretkelle Ylä-Kainuun ja Koillismaan syrjäkylille.
Virkaanastujaiset olivat 1.3.1956. Silti vielä samaisen maaliskuun aikana Kekkonen seurueineen hiihti Vuokatista Kolille. Tämä 200 kilometrin retki toimi muutama vuosikymmen myöhemmin pontimena valtakunnallisen UKK-reitin perustamiselle.
UKK-reitti linjattiin kulkemaan Kolilta Vuokattiin ja edelleen aina Savukoskelle asti. Reitti päättyy Tulppioon tai toisen tulkinnan mukaan Nuorttijoen rantaan, Urho Kekkosen kansallispuiston rajalle.
Koko UKK-reittiä Kekkonen ei vaeltanut, vaikka esimerkiksi Wikipedia näin väittää.
UKK-reitti ei koskaan lähtenyt kukoistukseen, vaan se on repaleinen tilkkutäkki. Idea on upea: lähes tuhat kilometriä neljän maakunnan alueella on ylivoimaisesti Suomen pisin vaellusreitti. Reitin varressa on viisi kansallispuistoa ja monia muita luonnon supernähtävyyksiä: muun muassa Koli, Vuokatti, Komulanköngäs, Hepoköngäs, Siikavaara, Syöte, Riisitunturi, Oulanka, Sallatunturi ja Tuntsa.
Osa UKK-reitistä on hyvässä kunnossa. Esimerkiksi Suomen ehkä tunnetuin vaellusreitti Karhunkierros on osa UKK-reittiä.
Toisaalta osa reitin varren kunnista ei koskaan innostunut ideasta. Niinpä UKK-reitti koostuu laajasta kirjosta: on tuoreesti hyvin merkittyä reittiä, kauan sitten merkittyä, mutta rapistunutta reittiä, ja myös täysin merkitsemätöntä polkua.
On sääli, että välissä on pitkiä osuuksia, joilla reitistä kertoo ainoastaan maastokartalla polun katkoviivan vieressä lukeva teksti UKK-reitti. Maastossa ei ole minkäänlaista merkintää ja polkukin on paikoin katoava haamu. Mutta maastokartalta reittiä pystyy edelleen seuraamaan ja tämäkin on tärkeää. Kiitos kuuluu Maanmittauslaitokselle.
Palataan vielä virkaanastujaiskevääseen. Huhtikuussa 1956 alkoivat Kekkosen keväthiihdot Lappiin. Seitsemän hengen seurue, jota kahdeksan rajavartijaa avusti, hiihti 30–40 kilometrin päivämatkoin Raja-Joosepista Ruuvaojalle.
Käviköhän tuore presidentti Jaurujoen pohjoispuolella Naalipäänhäntää leikkaavassa jyrkkäreunaisessa kurussa? Nykykartoilla kuru nimittäin on Presidentinkuru.
Vuoteen 1967 asti keväthiihdot olivat vaellustyyppisiä. Kaikki varusteet kuljetettiin mukana ja joka illan leiri oli uudessa paikassa. Hiihdot suuntautuivat monena vuonna Koilliskairaan tai muualle Itä-Lappiin, kuten Tuntsalle.
1960-luvulla Kekkonen hiihtovaelsi myös Vätsärin, Kaldoaivin, Paistunturien ja Muotkatunturien halki, sekä yhdistelmänä Lemmenjoen ja Puljun erämaan poikki, ja pariin kertaan pitkät lenkit Käsivarressa.
22.–26.4.1963 presidentin seurue hiihti Paistunturien halki Utsjoelta Karigasniemelle, ja tästä meille retkeilijöille on jäänyt kaksi konkreettista muistoa. Sekä Madjoen rantatöyräällä, kauniin kurun suussa, että Njávgoaivissa, harvakseltaan tunturikoivua kasvavalta tunturin alarinteeltä avautuvassa kaukomaisemassa, Kekkonen totesi, että tässäpä olisi hyvä kämpän paikka.
Molempiin paikkoihin rakennettiin heti seuraavana vuonna autiotuvat. Helmikuussa 1965 Kari Kyrö aloitti työt Kevon luonnonpuiston vartijana. Hänen ensimmäinen virkatehtävänsä oli käydä valokuvaamassa nämä ”Kekkosen kämpät”. Kuvat toimitettiin presidentin kansliaan.
Tuvat toimivat autiotupina yhä tänä päivänä. Molemmat ovat paikoissa, joihin ei muuten autiotupaa olisi rakennettu. Njávgoaivissa ei ole järkevää vesipaikkaa kämpän lähellä. Madjoen tupa puolestaan on Kevon luonnonpuistossa reittien ulkopuolella. Sulan maan aikaan tässä luonnonpuistossa ei saa kulkea muualla kuin merkityillä reiteillä eikä Madjoelle siis saa mennä. Mutta talvella kulku on vapaampaa, joten hiihtovaeltaja pääsee hyödyntämään tuvan suojaa.
Kaikkein tunnetuin presidentti Kekkosen mukaan nimetty retkeilyllinen paikka on Urho Kekkosen kansallispuisto.
Kullervo Kemppinen teki Saariselän tunnetuksi retkeilyväen keskuudessa jo 1950-luvulla. Metsätaloustahot taas koettivat saada ikimetsät hakkuiden piiriin ja vastustivat suojeluesityksiä kiivaasti.
Vuonna 1971 Luonto-Liitto keräsi 100 000 nimeä Koilliskairan kansallispuiston puolesta. Adressin ensimmäinen allekirjoittaja oli presidentti Kekkonen. Vuonna 1976 Kansallispuistokomitea esitti Koilliskairan kansallispuistoa pätevin perusteluin, mutta tämäkään aloite ei edennyt.
Lopulta suojelutahot saivat älynväläyksen: Muutetaan ehdotuksen nimi ja perustetaan Urho Kekkosen kansallispuisto presidentin 80-vuotispäivän kunniaksi.
Tämä tepsi! Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Urho Kekkosen kansallispuiston perustamisesta syntymäpäivän aattona 2.9.1980. Varsinaisesti puisto perustettiin vuonna 1983.
UK-puisto on jokaisen vaeltajan toiviomaata. Ikimetsien keskellä kiemurtelee kauniita erämaavirtoja, metsämeren syleilystä nousee näyttäviä puuttomia tunturipäitä kuruineen ja vesiputouksineen. Autiotupaverkosto lienee maailman tihein, ja lähes jokaisen tuvan välillä on sulavasti kulkeva polku.
Kekkonen kulki erämaissa patikoidenkin. Tällöin retken syynä oli usein kalastus, mutta joskus vain halu kierrellä ”selältä selälle, jupolta jupolle, vaaralta vaaralle jänkiä, aapoja ja uomia vältellen”, kuten Kekkonen kertoo teoksessaan Matkakuvia Kainuusta ja Lapista. Tämä lokakuinen vaellus suuntautui pääministerikaudella Hirvaskairaan, Rovaniemen pohjoispuolelle.
Myös ulkomaanmatkoilla Kekkonen kävi kalassa ja retkillä. Maaliskuussa 1964 presidentti oli matkalla Virossa ja kävi Käärikun urheilukeskuksessa. Hän hiihti 17 kilometrin ladun, joka vierailun jälkeen sai nimekseen Kekkose rada eli Kekkosen reitti. Reitti toimii kesällä retkipolkuna ja talvella hiihtolatuna.
Keväällä 1971 presidentti oli Ruotsissa Kebnekaisen suunnalla.
Tarfalan lähellä Kekkonen kysyi seurueen ruotsalaisilta, mikä läheisen tunturinhuipun nimi on. Huippu oli jopa seurueen saamelaisten mielestä nimetön, jolloin Norrbottenin läänin maaherra päätti, että siitä tehdään Kekkonentoppen. Hän sai tahtonsa läpi ja tällä nimellä tuo reilut 1530 metriä korkea huippu on Ruotsin maastokartoilla tänä päivänäkin.
Nyt sitä käytetään Ruotsissa esimerkkinä siitä, miten luontokohteita ei pidä nimetä eli henkilöiden nimien mukaan.
Vuodesta 1968 alkaen, eli Kekkosen ollessa 68-vuotias, keväthiihdot suuntautuivat Käsivarteen, jossa tukikohtana toimi Porojärven rannassa seisova Kemijoki Oy:n hirsikämppä. Juuri tämä, missä nyt makaan.
Kämpän pihapiiriin pystytettiin majoitustelttoja, sillä presidentin seurueeseen kuului arvovaltaista väkeä, niin kutsuttuja perässähiihtäjiä, ja joukko rajavartijoita, jotka avustivat käytännön järjestelyissä. Tuvalta tehtiin hiihtoretkiä eri suuntiin.
Tauno V. Mäki kysyi presidentiltä, mitä Lappi ja hiihtäminen merkitsevät tälle. Mäen kirjassa Iloista kyytiä päämiehen mukana kairassa ja tunturissa Kekkonen vastaa:
”Joku saattaa kuvitella, että hiihtäminen on yksitoikkoista puuhaa. Mutta minä lepään hiihtäessäni. Hyvin usein vain hiihdän ja hiihdän ja juuri se antaa minulle jo sellaisenaan mitä suurinta mielihyvää. Olen myös havainnut, että hiihtäminen kirvoittaa mielen. Kun nousen ylös tunturin kuvetta, enkä ajattele muuta kuin luonnon suurenmoisuutta ja ponnistamisen iloa ja elämän ihanuutta, niin kiivettyäni viimeiselle kinkamalle, yhtäkkiä jokin humahtaa mielessäni. Ikään kuin pommi räjähtää päässäni alitajunnassa kypsynyt ajatus ja mielessäni on selvä vastaus kysymykseen, joka minua on ennen Lapin-matkaani vaivannut.”
Presidentin 80-vuotispäivän lähestyessä Kekkosen hiihtotoverit halusivat pystyttää suureellisen monumentin Porojärven laakson reunalla kohoavan jyrkkäreunaisen Saivaaran laelle. Ideana oli rakentaa yli 10 000 askelman portaat, joissa jokainen polven nosto olisi kuvastanut yhtä presidenttikauden päivää. Huipulla olisi odottanut viiden kivenjärkäleen rykelmä kuvastamassa viittä presidenttikautta.
Hanke kohtasi suurta vastustusta. Lopulta Saivaaran laelle pystytettiin yksinkertainen metallinen laatta. Laatassa kerrotaan tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkosen hiihdelleen näillä mahtavilla kinkamilla.
Nostan kämpässä katsettani ja huomaan, että seinällä on sama laatta kuin Saivaaralla. Tosin sillä erotuksella, että tunturin päällä laatta on metallinharmaa, täällä kämpässä kullanvärinen.
Saivaaralle todellakin kannattaa kavuta, jos on vaelluksella esimerkiksi Haltille.
Saivaara on yksi Suomen upeimpia näköalapaikkoja. Nousu on jyrkkä, mutta itäreunalta nousee polku, jolla ei juuri tarvita neliraajavetoa. Saivaara muuten komeilee myös Käsivarren erämaa-alueen logossa talviasuisen kiirunan taustalla.
Sillä välin kun makailin Kekkosen sängyssä mietteissäni, Jussi oli jo uudemmassa kämpässä aloittanut päivällisen valmistuksen ja Sami kantanut saunaan vesiä.
Ravistauduin liikkeelle ja lähdin auttamaan.
