Tuulijärvi tottelee tänään nimeään. Puuskat repivät järvenselkää ja laineet lyövät keulan yli. Lautta hakee sivuttaista kulkua, mutta etenemme silti tasaisesti kohti retken upeinta leiripaikkaa. Olemme puolessa välissä järvihyppelyviikkoa Vätsärin porteilla.
Vätsärin alue on täynnä satoja vuosia vanhoja saamelaisten käyttämiä vesireittejä ja niihin kuuluvia kantotaipaleita, eli veneteitä, joita pitkin veneitä vedettiin ja kannettiin järvestä toiseen. Monet melojat, kuten me, käyttävät veneteitä edelleen hyväksi kulkiessaan järveltä toiselle.
Valitsimme lähtöpaikaksi Semekurtan poroerotusaidan, josta on lyhyt matka rantaan. Ikea-säkin, rinkan ja kalavehkeiden raahaaminen saa hien virtaamaan, ja parin kilometrin siirtymä vie kokonaisen tunnin. Se riittää ensimmäiselle päivälle. Edessä on pitkä huominen.
Veneteiden rakenteisiin kuuluvat puuparrut ovat lähes poikkeuksetta huonossa kunnossa. Ne ovat lahoja ja täynnä nauloja. Niitä pitkin ei voi enää vetää mitään ja olemme ottaneet tämän huomioon pakkaamisessa.
Lyhyissä ylityksissä helpointa on kantaa tavarat rinkassa, ja meloessa rinkka asettuu lautan nokalle hyvin remmeillä. Toiset koulukunnat lastaavat tavarat ponttoneihin ja vetävät lauttaa perässä lyhyet maasto-osuudet kaukana nauloista. Me taas nostamme lautat olalle – ovathan ne tyhjiä.
Sollomusjärvi, Kurttejärvi ja Pätsikotajärvi – järveltä toiselle ja kankaiden yli. Päivän aikana kannamme tavarat kuuden kannaksen yli, ja remmisirkuksen rytmi löytyy nopeasti. Ylitykset toimivat samalla evästaukoina. Pätsikotajärven itärannalla edessä kohoaa karu nousu harjanteelle, ja siirtymät alkavat jo tuntua: ovathan kantamukset retken alussa raskaimmillaan. Tällä kertaa joudumme tekemään useamman reissun kankaan yli.
Ennen Pahtareikäjärveä melomme pienen nimettömän lompolon yli. Mitä vähemmän kävelemme, sitä enemmän lihakset kiittävät iltaisin. Tämä järvien helminauha on suosittu melojien keskuudessa, ja päivän aikana näkyy muutamia packrafteja horisontissa.
Lopulta pahtaseinäinen järvi saattelee meidät tavoitteeseemme Tuulijärvelle. Käännämme järvellä ”kokan” pohjoiseen ja kohti tulevaa leiripaikkaa. Valmiita tulipaikkoja on lähes jokaisessa niemenkärjessä, eikä maaston säästämiseksi ole tarvetta tehdä uusia. Kasaamme maarisuista iltatulet, jotka lämmittävät kehoa niin, ettei unta tarvitse odotella.
Koska tällä retkellä emme hae kilometrejä erinäisten urheiluvammojen takia, päätimme panostaa vähän aikaa kalastukseenkin. Minä panostin kymmenen euroa.
Saatoin hieman liioitella sanoessani, että mukana on ”kalastustarvikkeita”. Minulla on matkassa aivan uusi viiden metrin onki ja melontakaverilla vanha virveli. Mukana on myös pieni matopurkki, sillä luin, ettei Vätsärissä ole juurikaan kastematoja. Olen vältellyt kalastamista koko aikuisikäni, sillä uskon porttiteoriaan: ensin sitä kokeilee vähän ja pian on tallissa tusina virveliä, latingissa kaikuluotain ja poukamassa oma vene.
Päätämme aamulla, että emme lähde tällä reissulla lainkaan ylängölle ja pidämme välipäivän. Yöllä noussut tuuli jaksaa puhaltaa koko päivän, mutta silti alamme haroa vavoilla järven pintaa tuulensuojan puolella. Turhaan.
Lounaan jälkeen melontakäsi alkaa vipattaa, ja suuntaamme pienelle retkelle. Liu’umme kohtuuttoman kevyesti myötätuuleen kohti järven pohjoisnurkkaa. Välillä vesitaso viiltää ilmaa matkalla syvemmälle erämaahan. Järven päässä odottaa pieni ruskanvärittämä vesiputous, jonka äärellä viivymme hetken. Lopulta on pakko kääntyä takaisin leiriin – vastatuuleen, tietenkin.
Iltatulien hämyssä vanha Tulikettu nousee taivaalle ja sivaltaa hännällänsä vihreää. Kauden ensimmäiset revontulet leiskuvat iltapalaksi teltan yläpuolella.
Aamulla tuuli paiskoo luontoa edelleen tahtoonsa, mutta otamme silti tähtäimeksi pienen siirtymän. Kartan mukaan vastarannalla on hiekkapoukamia, jotka saattaisivat olla tuulelta suojassa. Ylitämme järven, ja itälaidalla alkaa loputon hiekkarantakimara. Vätsärin erämaa alkaa virallisesti vasta tästä, mutta raja on meille merkityksetön.
Emme osaa päättää, mihin pysähdymme, joten purjehdimme järveä etelään, kunnes eteemme avautuu pieni tyyni hiekkapoukama. Tähän jäämme.
Laitamme teltan pystyyn ja keitämme lounaan tulipaikalla. Vilkaisen karttaa – ja sitten telttaa. Olemme pystyttäneet sen kivikautiselle asuinpaikalle, vain muutaman metrin päähän paikasta, josta on Museoviraston mukaan löytynyt muinainen työkalu ja palanutta kiveä.
Rannassa oli jotakin niin viehättävää sekä meille että Kivisille ja Sorasille, että siihen oli laskettava tyyny. Etsimme vielä löytöpaikan tarkan sijainnin, mutta maapohja ei paljasta mitään.
Iltapäivän ainoa ohjelma on vavan taipuminen jollakin lähilompololla. Mutta kalastaminen vie minulta pian hermot. Rantojen harva metsä tuntuu tiheältä viidakolta ja onkeni tarttuu tasaisesti puunruotoon. Teleskooppivarsi menee siirtyessä kasaan nopeasti, mutta siima aiheuttaa verenpainetautia. Olen kuin kermajuusto ja täynnä koukun aiheuttamia pieniä reikiä. Jatkan vielä hetken koukkutappelua, kunnes luovutan.
Päätän tapittaa horisonttia sillä aikaa, kun toinen heittelee kevyesti vieressä virveliä – ja siirtyy luonnottoman sulavasti metsän läpi seuraavalle lompololle.
Ai, sen voi noinkin tehdä.
Mutta Ahti ei luovuta sintin sinttiä. Rannat ovat matalia, emmekä pääse syvänteisiin. Lautalla pääsisi, mutta molempia laiskottaa. Onhan kohta räiskäleitä tulollaan.
Hiekkarannalta on helppo käydä uimassa, ja nuotiotulet lämmittävät. Kettu Repolainen sentään jaksaa piiskata taivaankantta vihreäksi, ja kalaton koukku on muisto vain.
Ihmisiä! Aamulla kaksi patikoijaa kävelee leirimme ohi ja avaamme äänihanat. Kalaa eivät hekään ole saaneet. Ilma on todella lämmin syyskuuksi.
Lähdemme haikein mielin täydelliseltä rannalta. Epäilemme, ettei näin hienoa paikkaa löydy enää reitin varrelta. Otamme kohteeksi ”jonkun järven” ja melomme Tuulijärveä etelään. Tämä juuri on alueen helmi: kun merkittyjä reittejä ei ole, olet vapaampi muuttamaan suuntaa, milloin huvittaa.
Kivimuodostelmat ovat hätkähdyttäviä, ja vastaan tulee myös veneenraatoja, hiljaisia muistutuksia alueen käytöstä. Ylitämme puolen tusinaa kangasta ja järveä samalla rytmillä. Lastaa, melo, pura, kävele – ja toista. Välillä järvet kapenevat kapeiksi lahdiksi ja vihdoin puroiksi, joista vesi laskee järvien välillä. Toisinaan edessä on pelkkä kinttupolku.
Leveämmät venetiet on usein merkitty karttoihin. Meillä kulkee mukana perinteinen paperikartta, joka on ehdoton huonon kuuluvuuden vuoksi. Seuraavan ylityksen löytää helposti lukemalla maastoa järvenselältä: kantotaival kulkee yleensä maaston matalimmalla kohdalla.
Päädymme lopulta Saarijärvelle, jossa hyvät telttapaikat ovat vähissä. Kartalla pikkusaaret näyttivät houkuttelevilta, mutta ne ovat liian jyrkkäreunaisia tai kivisiä teltallemme. Leiriydymme lopulta ilmeisesti kalastajien vanhalle leiripaikalle. Parrut rannassa viittaavat verkkojen kuivatukseen.
Iltauinnista ei tule mitään. Vesi on kirkasta, mutta pohjan paksu humusmatto singahtaa liikkeelle heti kosketettaessa. Soseessa uiminen ei kiinnosta. Olen ihmetellyt tätä paksua kerrostumaa aiemminkin, enkä ole nähnyt vastaavaa muualla. Myöhemmin selviää, että kyse on ihan luonnollisesta orgaanisten ainesten muodostamasta matosta, joka syntyy karuihin järviin, joiden pohjaa häiritään vain vähän.
Iltakalassa sentään onnistaa. Saalis-
neuvottelut tuottavat vihdoin tulosta ja höttöpohjan katveessa makaillut smaragdin vihreä hauki singahtaa
taivaan sineen. Se osuu virvelinkantajan vapaan, ei minun onkeeni. Annamme sen lopulta mennä, sillä se on liian iso kahdelle. Ongelma tämäkin.
Aamulla lähdemme kohti viimeistä epämääräistä yösijaa. Päivämatkamme ovat lyhyitä, mutta tuntuvat sopivilta. Joka mutkassa, järvessä ja kankaalla on jotain katseltavaa.
Kivikkoisimmissa paikoissa näkyy kiviin kanooteista tai kajakeista jääneitä muovin tekemiä värinaarmuja. On täällä joskus ollut muitakin, vaikkakin kanootin retuuttaminen näissä maisemissa kuulostaa tyrmistyttävältä.
Ohitamme upeita leiripaikkoja, mutta tiirailemme aina vain parempia. Lämpötila kipuaa +20 asteeseen, ja menoamme siivittää peilityyni. Päätämme ottaa sen innoittamana pienet tupluurit järvellä. Jalat ylös ja moodi rennoksi. Rauhaa rikkoo välillä pieni molskis. Kalat ilkkuvat.
Viimeinen yösija on jälleen kalastajien vanha leiri – ja sotkuinen sellainen. Tyhjät purkit eivät ilmeisesti paina tarpeeksi, että niitä jaksaisi kantaa pois. Mädäntyvä paprika kertoo, että salaattiakin on joskus arvostettu. Maatumatonta roskaa on silti kohtuuttomasti, emmekä voi raahata kaikkea mukanamme. Jäämme kuitenkin leiriin ja jätämme aamuksi vielä pari kilometriä melontaa.
Ja saamme kalaa. Melkein.
Harjus tarttuu onkeeni, ja sen kuulee koko järvi. Pitkän ongen ja siiman kanssa tanssitan sitä tuskaisesti maalle, kunnes se karkaa ja jää kalajutuksi. Melontakaveri toistaa saman matkan päässä. Lisää harjuksia, lisää tyhjiä tarinoita. Neljä lurjusta katoaa syvyyksiin. Tämän illan saaliikseni jäävät kaksi tunturikoivua ja oma etureiteni. Olkoon!
Illalla paistamme viimeiset räiskäleet ja nuotion varjossa katseemme kääntyvät taivaalle. Tänään on täydellinen kuunpimennys. Taivas on kirkas ja valtava punainen kuu hapuilee juuri tietään mustalle samettitaivaalle. Vaipuessani uneen pimenevän kuun varjossa viimeinen ajatukseni on, että pitääpä hankkia virveli.
