Haaveiletko siitä, että hankkisit osan vaellusruoasta suoraan luonnosta? Syysretkillä toive toteutuu usein, jos opettelee tunnistamaan muutaman runsassatoisen sienilajin.
Hapero – tavattoman helppo ja runsas
Haperoita kannattaa opetella hyödyntämään, koska ne ovat maukkaita ja hyvin yleisiä. Niitä kasvaa kaikkialla Suomessa pohjoisinta Lappia myöten. Kun muutama vuosi sitten patikoin Lapin erämaissa koko elokuun ajan, söin haperoita lähes päivittäin.
Haperoita kasvaa sekä havumetsissä että tunturikoivikoissa. Parhaaseen syysvaellusaikaan niitä tulee vastaan tuon tuostakin, eikä retkeilijän tarvitse varsinaisesti etsiä niitä. Päivän proteiinit saa kasaan pienellä vaivalla.
Retkikeittiöön haperot sopivat erinomaisesti, koska niille riittää lyhyt kypsennys. Pitkillä vaelluksilla minulla ei ole mukana paistinpannua, joten usein olen keittänyt haperon palasia pienessä vesitilkassa hetken ajan, ehkä minuutin, ja lisännyt sitten nuudelit joukkoon. Keltahaperoa voi halutessaan syödä näkkärin päällä raakanakin.
Kaikkiaan Suomesta tunnetaan noin 150 haperolajia, eikä yksikään ole myrkyllinen. Kuitenkin vain miedon makuisia haperoita kannattaa syödä. Haperoille voi tehdä testin: Otetaan pala raakaa sientä suuhun. Mikäli se maistuu kitkerältä tai karvaalta, sylkäistään pois ja jätetään muukin sieni käyttämättä.
Herkkutatti – pullea söpöläinen
Syyskuun alussa 2025 vaellukseni Urho Kekkosen kansallispuistossa osui parhaaseen herkkutattisesonkiin. Poimintahimoa oli vaikea pitää kurissa. Maasta kohoavat pienet pulleat männynherkkutatit olivat todella söpöjä, ja jouduin jankuttamaan itselleni, että kolme sientä päivälliseksi on ihan maksimi.
Herkkutatit eivät menesty joka vuosi, mutta reilu vuosikymmen sitten koin vastaavan herkkutattirunsauden Keski-Ruotsin metsissä. Söin kaverini kanssa alkureissulla sienipastaa, jossa oli sieniä paljon enemmän kuin pastaa. Kolmantena päivänä meidän täytyi pitää sienistä taukoa, koska vatsa alkoi protestoida näin runsasta sienimättöä. Muistettakoon siis kohtuus herkuttelussakin.
Herkkutatit ovat parhaimmillaan paistoksissa, mutta mikä tahansa lyhyt kypsennys riittää. Retkikokki voi tehdä esimerkiksi pataruokaa, johon tulee tattien lisäksi makaronia sekä (kuivattua) tomaattipyreetä ja juuresraastetta.
Herkkutattien ohella metsissä tulee usein vastaan punikkitatteja. Nekin ovat oivallisia ruokasieniä, mutta retkiaterioihin punikkitatit sopivat huonosti, koska niitä täytyy vatsanväänteiden välttämiseksi kypsentää pitkään.
Suppilovahvero – loppusyksyn saalis
Suppilovahverosta on viime vuosikymmeninä sukeutunut eräs Suomen suosituimmista sienilajeista. Suppisten poiminta on palkitsevaa: jos jalkojen juuresta huomaa yhden sienen, kohta niitä on todennäköisesti löytänyt 50. Retkiateriaan tarvittava määrä on äkkiä kasassa.
Suppilovahvero on yleisin Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvakseltaan sitä tai läheislaji kosteikkovahveroa kasvaa Inaria myöten. Satokausi kestää hyvin pitkään. Leutoina vuosina suppiksia voi poimia jopa joulukuussa.
Suppilovahveroita löytää varsinkin vanhoista kuusivaltaisista metsistä. Esimerkiksi monet kansallispuistot ovat erinomaisia suppilovahveroapajia. Suppiksia voi paistaa vaikkapa yhdessä sipulin, valkosipulin ja paprikan kanssa.
Matsutake – ikimetsien erikoisuus
Retkeilyharrastajilla on hyvät mahdollisuudet päästä tutustumaan myös männyntuoksuvalmuskaan eli matsutakeen, japanilaisten rakastamaan sienilajiin.
Joinain syksyinä matsutake on suorastaan yleinen Inarin vanhoissa männiköissä ja esimerkiksi Kekkospuiston pohjoisosissa. Matsutakea kasvaa myös Etelä-Suomen jäljellä olevissa ikimänniköissä.
Matsutaken aromi on voimakas, joten yhdestä isosta sienestä riittää monelle ihmiselle. Siivun matsutakea voi lisätä esimerkiksi kookoskermaiseen keittoon tai paistaa sienestä viipaleita leivän päälle.
