Maita pitkin matkustamalla pääsee Suomestakin jylhiin vuorimaisemiin. Junamatka Narvikiin on elämys itsessään ja virittää seikkailuun.
Syksyllä 2025 tutkin matkustusmahdollisuuksia uusiin seikkailuihin maitse. Perinteisesti mieleen tulee Suomen juna- ja bussiverkoston hyödyntäminen, mutta yhtäkkiä hakutuloksiin ilmestyy junayhteys Ruotsin Haaparannasta Norjan Narvikiin.
Voiko se olla totta, ja miksi en ole koskaan noteerannut tällaista?
Ostan junaliput. Ensin tutulle reitille Helsingistä Tornioon. Seuraavalle päivälle Haaparannasta Bodenin kautta Narvikiin. Vielä Haaparannassakin epäilyttää, onko minua huijattu. Löydänkö juna-aseman tilalta tyhjää?
Junien aikataulujen takia, ja myös matkustusmukavuutta lisätäkseni, yövyn Haaparannassa matkustajakodissa. Seuraavana aamuna olen totuuden äärellä. Juna-asema on paikallaan, ja juna lähtee ajallaan.
Tämä saattaa olla totta!
Tunnetumpi tapa matkustaa junalla Ruotsin lappiin on lähteä liikkeelle Tukholmasta. Yöjuna saapuukin aamupäivästä Bodeniin ja sieltä purkautuvat matkustajat täyttävät Narvikiin matkaavan junan ääriään myöden.
On turha selittää huonolla ruotsin kielellä rouvalle tämän istuvan minulle varatulla paikalla. Kaikki istuvat siellä täällä. Hitaat syövät nopeat.
Matkustaminen ottaa koko päivän, ja junaan kannattaa varata syömistä sekä tekemistä esimerkiksi lukemisen ja etätyöpäivän merkeissä. Junasta löytyy pieni kioski, mutta mitään VR:n lihapulla-aterian tasoista kattausta sieltä ei saa, tällä kertaa myös siitä syystä, etteivät maksuvälineet toimi.
Maisemien puolesta reitti on varsinainen bingo! Loppumatkasta radan varrella voisi hypätä pois millä tahansa asemalla, ja päätyisi vaeltajan paratiisiin.
Maisema muuttuu hiljalleen tutusta tasamaasta Kiirunan ei niin esteettisen avolouhoksen kautta tunturimaisemaksi ja lopulta jylhiksi lumihuippuisiksi vuoriksi. Loppumatkasta voi ihailla vuonomaisemaa satojen metrien korkeuksista.
Matkustajista on helppo päätellä, kuka on matkalla ensikertaa, ja kuka pystyy pitämään katseen kännykässään.
Oma etätoimistoni sulkeutuu suht nopeasti, kun jylhät maisemat alkavat näyttäytymään. On vaikea ymmärtää jonkun olevan niin tottunut näkymiin, että valitsee mieluummin Instagramin loputtoman videosyötteen selaamisen.
Kaikki istuvat siellä täällä. Hitaat syövät nopeat.
Pääsen Narvikiin (pohjoissaameksi Áhkánjárga), malmiradan päätepisteeseen, jossa kaikki on lähellä. Luonto ja kaupunki, meri ja vuoret.
Käy ilmi, että Narvikissa järjestetään vuonna 2029 alppilajien MM-kilpailut, ja alueen laskettelurinteillä vallitsee nyt täysi kaaos. Hissilinjoja ehostetaan ja koko rinnealue, huippu mukaan lukien, näyttää olevan varattu työkoneille.
Suoraan kylältä tuhanteen metriin kohoavan huipun kutsua on kuitenkin vaikea välttää, ja päätän yrittää nousua.
Koitan ensin huoltotietä. Huomioukaaseja löytyy runsaasti. Mietin, koskevatko ne henkilöä, joka ei ymmärrä kieltä. Lopulta kyltit muuttuvat puomeiksi ja monenkirjaviksi kuvitetuiksi tauluiksi, enkä voi enää teeskennellä tietämätöntä. On pakko kaivaa Googlen kääntäjä esiin.
Sprenging.
Räjäytystyöt.
Poistun paikalta.
Kokeilen laskettelurinnettä ja toista hissilinjaa. Kaikkialta löydän samat kiellot. Lopulta päädyn metsässä kulkevalle entiselle alamäkipyörälinjalle, jota pitkin pääsen ylemmäs.
Lumirajan tullessa vastaan totean, että talvinen maisema näyttää kauempaa houkuttelevammalta, mitä siinä eteneminen lopulta on. Kiitän itseäni, sillä olen pakannut mukaan myös kenkiin kiinnitettävät jääpiikit.
MM-kilpailuihin valmistautuva ja pilveen peittyvä aavemainen mylläkkä kuitenkin jatkuu huipun lähestyessä, eikä sinne ole mitään asiaa. Hyväksyn kohtaloni ja katselen ajoittain pilvimassan takaa avautuvaa maisemaa. Helpotun, sillä näyttää siltä, että vuoret eivät kuitenkaan loppuneet tähän.
On siis selvää, että seudulla riittää helposti lähestyttäviä vuoriseikkailuja. Kun haluaa siirtyä seuraavia kohti, pääsee Narvikista jatkamaan matkaa suoralla bussilinjalla esimerkiksi Lofooteille, 175 kilometrin pituiselle näyttävälle saariryhmälle. Niin teen minäkin. Neljässä tunnissa löydän itseni Svolværista, joka on alueen ”pääkaupunki”.
Syksyllä turistien määrä on vähäisempi, mutta kaikesta huokuu, ettei Svolværissa tarvitse olla kesällä yksin. Majoituskapasiteetti ja erilaiset turistipalvelut ovat mittavat. Silti kylä tuntuu pitävän kiinni jostain autenttisesta.
Polkuja, vaellusreittejä ja huippuja riittää helposti useamman päivän iloksi. Ja jos lähialue tuleekin kaluttua loppuun, bussilla matkustaa edelleen helposti kauemmaksikin.
On tunnetusti helppo innostua tekemään mahtipontisia suunnitelmia päiväretkille. Tuijotan tulostamiani karttapaloja huvittuneena. Kotona tehdyt suunnitelmat päivämatkojen pituuksista ovat jälleen kerran karanneet käsistä.
Mikäli haaveilee kilometrien keräilystä, kannattaa sijoittaa pari päivää valokuvaamiseen, jolloin pahimman ihailun ja ihmettelyn tarpeen tyydyttämisen jälkeen pystyy ehkä jo etenemäänkin.
Polkuja, vaellusreittejä ja huippuja riittää helposti useamman päivän iloksi.
Svolværissa retkeilijöitä houkuttelee lähihuippu Fløya, josta avautuu kuvauksellinen näkymä alas kaupunkiin, sekä sen alapuolelle jäävä Svolværgeita, josta löytyy myös kiipeilyreittejä. Paikka on saanut nimensä vuohensarvia muistuttavasta ulkomuodostaan.
Djevelporten houkuttelee rohkeimmat kiipeilyyn ja ottamaan kuvia kahden kallioseinämän väliin kiilautuneen kiven päällä.
Näyttävimpien kohteiden läheisyyteen pääsy vaatii ainoastaan kuntoa, viimeinen puserrus toisinaan myös henkistä kanttia. Välillä itseään voi muistuttaa siitä, että samoja reittejä ovat todennäköisesti kulkeneet sankoin joukoin myös norjalaiset lapset pelkissä sandaaleissaan.
Lähimpiä ja suosituimpia kohteita lukuun ottamatta, ei poluilla ole ruuhkaa syyskuun loppupuolella.
Reittimerkinnät ovat selkeitä. Apua suunnitteluun etsin erilaisista karttapalveluista, kuten All Trails, Wikiloc ja Stravan tarjoama Heatmap. Lofooteilla järjestetään myös polkujuoksutapahtumia, kuten Lofoten Ultra-Trail, jonka reittejä voi hyödyntää.
Karttojen perusteella Lofooteilla riittää tindeneitä eli huippuja. Tjeldbergtinden, Lille Kongstinden, Store Kongstinden, Simitinden ja Blåtinden. Huippujen lisäksi alueelta löytyy sympaattisia ylänköjärviä.
Yksi tinden kuitenkin välttelee minun kohtaamistani.
Matkaa suunnitellessani kuulin Norjan kansallisvuoren kutsuvan minua. Narvikista tavoitettava Stetinden kohoaa 1392 metriin ja jää korkeutensa puolesta yli 1000 metriä Norjan korkeimmalle vuorelle, Galdhøpiggenille.
Sen mitä Stetinden korkeudessa häviää, se voittaa näyttävyydessä. Vuori onkin tavan retkeilijälle huiputettavissa ainoastaan oppaan kanssa. Ajoitukseni menee kuitenkin viikolla pieleen, sillä lumi on juuri satanut sen huipulle.
Jään pohtimaan, kuinka paljon haittaa pienestä lumikerroksesta voisi olla.
Stetinden sijaitsee Narvikista lounaaseen ja opaspalvelut tarjoavat autokyydin lähtöpisteeseen. Vuori jää nyt odottamaan tulevia seikkailuja. Sen jylhän muodon näkee kuitenkin selkeällä kelillä myös Narvikista, kunhan kiipeää tarpeeksi ylös.
Palattuani Narvikiin matkan viimeisenä päivänä aurinkoinen ja kohtalaisen tuuleton sääikkuna mahdollistaa kuitenkin läheiselle Rombakstøttalle yrittämisen. Sekään ei 700 metriä alempaa polunmutkasta katseltuna varsinaisesti näytä siltä, että huipulle pääseminen olisi mahdollista omatoimisesti.
Reitti Rombakstøttan huipulle ei kuitenkaan ole mahdottoman vaativa, jos vain jaksaa nousta 1000 metriä yhteen putkeen ja on parissa kohdassa reitin loppupuolella valmis hyödyntämän maltillisesti kiipeilytaitoja. Itse kapuamiseen löytyy selkeät otteet. Enemmän sydämentykytystä voi aiheuttaa operoitava korkeus.
Huipun lähestyessä on askelten kanssa oltava tarkkana. Oikealla puolelle avautuva ja alhaalle vuonoon päätyvä pystysuora pudotus ei ole ongelma, mutta kalliossa on isoja railoja, joihin ei myöskään halua tipahtaa. Suositeltu reitti on merkattu selkeästi punaisin opastein.
Tälläkin nousulla on valehuippunsa, mutta lopulta valkoinen laudoista kasattu merkki seisoo edessäni. Rombakstøtta 1230 valloitettu.
Tuulettomaksi päiväksi ylhäällä tuulee yllättävän paljon, ja vuoren huippu piiloutuu ajoittain pilveen. Jopa muutamalla metrillä voi olla iso ero sääolosuhteissa. Enkä enää yhtään epäile, miksi lumipeite estää joidenkin huippujen valloittamisen.
Narvikin rinnealueelta Rombakstøttalle ja takaisin kertyi matkaa pienen maisemakaarroksen kanssa 25 kilometriä.
Jälkikäteen on helppo todeta, sääolosuhteiden muovanneen matkasta juuri sellaisen, kuin sen oli hyvä olla. Alun sateiset päivät Narvikissa pakottivat pysymään alempana ja hakemaan tuntumaa ympäristöön. Svolværissa päivä päivältä kirkastunut maisema antoi luvan seikkailla kohti uusia harjanteita sopivin askelin. Narvikissa lopulta avautunut sääikkuna mahdollisti Rombakstøttan huiputuksen.
Rauhallinen matkustaminen virittää seikkailutunnelmaan aivan omalla tavallaan. Kohteen lähestymisen ja maiseman muuttumisen ehtii huomaamaan. Ehkä silloin pystyy myös nauttimaan paremmin elämyksistä niissä puitteissa, jotka olosuhteet mahdollistavat.
Malmirata palvelee matkustajia
Junamatka Kiirunasta Narvikiin kulkee niin sanottua malmirataa. Kiiruna ei hurmaa avolouhostensa kauneudella, mutta kaivoksia on kiittäminen siitä, että junarata on ylipäätään olemassa. Rata on rakennettu kuljettamaan malmisaalis Narvikin satamaan.
Radan loppuosa on samalla oma maisemaratansa, jolle myydään erillisiä edestakaisia retkiä. Arctic Train (Ofoten line/Ofotbanen) käsittää 43 kilometrin matkan Narvikista Norjan ja Ruotsin rajalle Bjørnfjellin asemalle ja takaisin.
Narvikia kohti kuljettaessa maisema alkaa vaatimaan hetki hetkeltä enemmän vaellukselle, kun asemien kylteissä vilahtelee reissukertomuksista tuttuja nimiä. Ehkä tunnetuimman titteliä kantaa Abisko, joka on Ruotsin Lappia halkovan 450 km pituisen Kungsleden-vaellusreitin toinen päätepiste.
Vaellukselle voisi kuitenkin helposti lähteä melkein miltä tahansa asemalta ja suunnitella reitin siten, että hyppää joltain toiselta asemalta paluumatkalle.
Ruotsissa ja Norjassa rautatieliikenne palveleekin vaeltajia huomattavasti Suomea paremmin. Pääsyä naapurimaiden kohteisiin helpottaa elokuussa avautunut mahdollisuus matkustaa junalla Oulusta suoraan Haaparantaan.
