LUONTOSUHDE // Stand up -koomikko Fathi Ahmed on innokas sienestäjä, roskien kerääjä ja peurojen tuijottaja, joka ammentaa huumoria muovin ja lintujen perässä juoksevista kolmekymppisistä ikätovereistaan.
Luonnolliset piilot, niistä Fathi Ahmed piti lapsena. Hän rakensi majoja, kaivautui lumeen, kiipesi puuhun ja hivuttautui kallion seinämien väliin – joka kerta hieman syvemmälle järvenpääläisen lähimetsän uumeniin kuin olisi uskaltanut.
”Olin pesiytyvä luonnossa liikkuja. Luonnollisissa kalliomuodostelmissa oli kiva kiipeillä. Kaatuneen kuusen takaa, männyn oksilta tai pusikon piilosta katselin, mitä muut puuhasivat”, Ahmed muistelee.
Viime vuosina käsikirjoittajan, näyttelijän ja stand up -koomikon kiireet ovat verottaneet luonnossa vietettyä aikaa. Mutta kun sinne pääsee, Ahmed haluaisi samoilla siellä enemmänkin.
”Se on ainoa paikka, missä ei ole tarvetta laittaa kuulokkeita päähän. Kaupungin melua tuppaa vaimentamaan aina jollain muulla melulla.”
Sieniä Ahmed oppi tunnistamaan jo varhain, mutta innostui niistä tosissaan kokin ammattinsa ansiosta.
Ruoan kerääminen luonnosta jokaisenoikeudella on Ahmedista hassua maassa, jossa lähes kaikkeen tarvitsee luvan.
”Siitä tulee voitokas fiilis, kun löytää sienen. Saan kerätä sieniä ja tehdä risottoa eikä kukaan tule sitä kieltämään. Sienestäminen on meille sellainen viimeinen vapauden etappi, vaikka arvostan suomalaista byrokratiaakin.”
Sienestyksen lisäksi Ahmed pitää polkujuoksusta ja tuijotuskilpailuista peurojen kanssa. Hän häviää niille aina.
”Ne kykenevät katsomaan, mistä suunnasta tahansa. Niillä on tosi tuomitseva katse – kuin teiniporukka koulukiusaisi sinua, söisi samalla ja miettisi, mitä tuolla on päällä.”
Luontosuhdettaan Ahmed ei ole koskaan pohtinut syvemmin. Ihminen kuuluu pohjimmiltaan luontoon ja on sopeutuvaa sorttia. Luontosuhteesta hersyy myös komiikkaa. Tällä hetkellä Ahmedia huvittavat terapian tarpeessa olevat kolmekymppiset miehet, jotka juoksevat kuvaamaan lintuja, koska eivät osaa käsitellä pelkojaan, vanhenemistaan ja testosteronimääränsä laskua.
”Käydään ostamassa peilitön järjestelmäkamera ja juostaan kuvaamaan tikkoja eikä soiteta isälle ja sanota, että olisit halannut enemmän. Kai se kuuluu asiaan, että kolmekymppisenä alamme harrastaa jotain, jotta pystyisimme käsitellä tunteitamme”, Ahmed sanoo.
Koomikkoa hymyilyttää myös omistuskäsite, joka joillain on luonnosta.
”Olin keräämässä tatteja, kun joku katsoi koriini ja ihmetteli: miten kehtaan, mistä olen kotoisin ja kuka minulle on opettanut sienistä! Hän tunsi, että häneltä on viety jotain. Se oli ihana hetki: täällä minä olen, tulen tänne ja vien sienen”, Järvenpäästä kotoisin oleva, somalitaustainen Ahmed sanoo.
”Täällä minä olen, tulen tänne ja vien sienen.”
Epäonnistuneeksi luontokokeilukseenAhmedmainitsee frisbeegolfin. Se on hänestä oiva esimerkki siitä, miten suomalaiset vievät jonotuskulttuurin metsäänkin.
”Yritin löytää jotain, mikä ei stressaisi. Päädyin jonottamaan ja kantamaan muovia metsään muiden kolmekymppisten miesten kanssa. Siellä sitten puhisimme, kun hävitimme muovia metsään eikä kukaan saanut hyvää heittoa. Rentouttiko? No ei.”
Luonnon roskaaminen suututti joskus Ahmedia, mutta nykyisin roskien kerääminen tuottaa hänelle melkein yhtä paljon riemua kuin sienestyskin.
Siitä inspiroituneena Ahmed heittää haasteen: tästä lähtien joka viides metsäkäynti on metsälle eikä sinulle!
”Olin itse vittumainen junnu, joka söi suklaapatukan ja heitti roskan luontoon. Nyt on minun vuoroni vuorata reppu jätesäkillä ja kerätä ne samat roskat”, hän toteaa.
