Aina ei ole pakko tavoitella äärisuoritusta. Jos on huono onni tai vastoinkäyminen kohtaa, voi tyytyä vähempään. Silloin ehtii pysähtyä, ajattelemaan – ja syömään hunajaa. | Teksti & kuvat Sauli Herva
Sanotaan, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Hyvä suunnitelma on sellainen, joka ei toteudu aivan suunnitellulla tavalla. Hyvä suunnitelma joustaa. Kaiken ei tarvitse tapahtua ajatellulla tavalla. Näin on myös hyvän retkisuunnitelman laita.
Jos on syönyt hunajaa, voi ymmärtää…
Olimme jo pari vuotta suunnitelleet ahkiovaellusta sydäntalven kuutamossa Ounastuntureille. Tai paremminkin: Olimme kaavailleet. Tarkkaan ottaen asiasta oli juteltu pariin otteeseen ja joulukuussa ensilumenleirillä asia ja ajankohta lyötiin lukkoon. Yliopiston almanakan mukaan tammikuun 22. olisi täysikuu. Siinä suunnitelma.
Määräajan lähestyessä kiire painoi, kuten aina, päälle. Niinpä vanhat kapiset kehänaalit lähtivät matkaan vanhasta muistista kamppeita viime minuuteille asti kasaillen, ja vielä matkan varrelta jotakin mukaan haalien.
Semiarktisiin oloihin suunnattaessa tällaisessa lähestymistavassa voi tietysti olla omat riskinsä. Matkaan kuitenkin päästiin ja hyvä niin.
Tammikuun loppupuoli on yleensä kylmää aikaa, ja niin oli tänäkin talvena. Viikko ennen h-hetkeä ennusteet povasivat -15 °C ja päivää ennen -25…-35 °C pakkasta. Täysikuu pysyi kalenterissa edelleen paikoillaan. Kirpeää pakkaskeliä olisi siis luvassa.
Tunti ennen vaelluksen alkua saimme todeta saman tosiasian auton kojetaulusta ajellessamme Raattamasta ja Ylikyröstä Ounasjokivartta ylöspäin kohti Ketomellaa. Pistotien päässä lukema lämpömittarissa näytti -29 °C ja kellossa 14:45.
Sinisen hetken kajossa pakkailimme varusteet ahkioihin ja otsalamppujen valokeilassa sujuttelimme poromiesten kelkanjälkeä kutakuinkin kesäretkeilyreitin linjalle kansallispuiston katveeseen naavamäntyjen siimekseen.
Kuulopuheiden perusteella arvelimme kelkkakeinon vievän ennemmin tai myöhemmin vajaan kymmenen kilometrin päähän Tappurin autiokämpälle Ounastunturin itälaidalle.
Komeasta kuutamosta huolimatta kämpässä yöpyminen tuntui näissä oloissa houkuttelevammalta ajatukselta kuin telttayö ulkosalla.
Ensimmäisen hiihtotunnin kuluessa yhdestä sauvasta sekä hukkui sompa että katkesi remmi. Toisesta menetettiin pelkästään remmi.
Silmälasit olivat jääneet autoon eikä hiljalleen ikääntyvillä ulkoilmaintoilijoilla kartan tihrustaminen pelkässä otsalampun valossa oikein enää onnistunut. Kävi kuin Derzu Uzalalle kaukaisessa Siperiassa.
Muutaman jänkkäjuoteilla polveillun kilometrin perästä kelkkakeino käänsi Kylmäsenjärven luoteispuolisilta kankailta takaisin. Kuulopuheita ja luulopuheita, mutta tällä kertaa pelkkä intuitio ei vienyt perille saakka.
Kokeilimme hakea jotenkuten kantavaa pohjaa avoimesta maastosta ja kaarsimme etelään. Päättelimme, että poromiesten Tappurin kelkkakeino löytyy ehkä laajasta ja avoimesta Pippovuomasta.
Ja varmaan olisi löytynytkin, mutta Kylmäsenjänkkän jälkeen törmäsimme poroaitaan. Yhdet monosuojatkin olivat jääneet pois matkasta. Poroaidan ylitystä pähkäiltäessä alkoi varpaissa paleltaa.
Vaikutti siltä, että edessä olisi pitkä, hikinen ja kylmä yö ehkä kokonaan ilman hunajaa. Pyörsimme takaisin.
Ja hyvä niin, sillä autossa oli jäänyt sisävalo palamaan.
Ounasjokivartta alaspäin kohti Ylikyröä ja Raattamaa ajellessamme juolahti mieleen, että voisimme poiketa yöksi Pallasjärven taakse Punaisenhiekan kämpälle. Autolta ei olisi kuin ihan lyhyt hiihtomatka.
Punainenhiekka oli autio ja tyhjä. Yhden yön polttopuutkin löytyivät ulkoa kämpän lattian alta piilosta. Kohta tupa oli kodikkaan lämmin paikka.
Ulkosalla paukkui pakkanen. Pallastunturien mahtava ketju levittäytyi kirkkaassa kuutamossa järven vastarannalla. Nyt ehtisimme ajatella, ja syödä ehkä vähän hunajaa.
Tulimme siihen tulokseen, että ihminen on mukavuudenhaluinen. Päätimme päättää vasta aamulla, mitä seuraavana päivänä tekisimme.
Aamulla päätimme vetelehtiä.
Oikeastaan ei ollut kiire yhtään minnekään. Mikään pakko ei ollut kiivetä edes tunturiin, vaikka niin olimme alun perin suunnitelleet.
Suksille noustaessa lukema kämpän lämpömittarissa näytti -29 °C ja kellossa 14:45. Täsmällisyys on hyve. Sen oppii, jos muistaa syödä säännöllisesti hunajaa.
Sinisen hetken lumoavassa talvivalossa tunnelma on pysähtynyt kuin öljyvärimaalauksessa. Oli oikea hetki ja oikeasti aikaa myös valokuvaamiselle. Päivän tavoite, Hietalahden kämppä, sijaitsi vain lyhyen hiihtotaipaleen takana Pallasjärven itäpäässä.
Puolivälissä järvenselkää upposimme äkkiä nilkkojamme myöten märkään sohjoon. Eikä jalkojen kasteleminen kovalla pakkasella ole mikään hyvä juttu.
Jos on syönyt liian vähän hunajaa, saattaa hosua ja unohtaa olla tarkkaavainen.
Pyörsimme saman tien täyskäännöksen ja kuivalle lumelle päästyä siklasimme sukset ja ahkion pohjat puhtaiksi. Vanhaa talvivaellusrutiinia oli onneksi sen verran jäljellä, että anorakin taskusta löytyi sikli heti saataville.
Yöpuulle suuntasimme kilometrin verran Punaisenhiekan kämpältä pohjoiseen sijaitsevalle Aittalahden autiotuvalle.
Puolen hehtaarin metsän keskellä kyyhöttävän kämpän massiivinen piisi saatiin viimein kuuden tunnin ahkeroinnin jälkeen mukavan lämpöiseksi.
Aittalahdessa oli aikaa ajatella ja syödä hunajaa.
Seuraavanakin aamuna päätimme vetelehtiä. Metsävaltion miehet olivat olleet avaamassa polttopuuhuollolle kelkkajälkeä Hietalahteen ja hekin olivat uponneet järvenselällä jään päälle railoista tunkeutuneeseen veteen ja sohjolumeen.
Arvelivat herrat, että olimme lounaalla, vaikka puolen päivän aikaan vasta aamiaisesta nautiskelimme.
Lukema kämpän lämpömittarissa näytti täälläkin -29 °C, ja kello14:45 suksille noustaessa. Odottelimme kelkkakeinon jäätymistä.
Tunnin kuluttua lämmittelimme kamiinaa Hietalahden kämpässä ja siivoilimme harmittavan rähjäiseksi päässyttä kämppää. Lauteiden alta löytyi kokonainen kaatopaikka. Sinne emme mekään uskaltaneet kajota.
Maistelimme vähän hunajaa ja mietiskelimme, miksei Metsävaltio hoida näitä kaatopaikkoja samalla pois, jos miehistöllä on muutenkin aikaa kämpillä kierrellä.
Hunaja maistuu paremmalta siistissä kämpässä kuin sikalassa.
Hietalahden kämppä seisoo ylpeiden aihkien suojassa upealla paikalla puolen hehtaarin metsän laidalla.
Näköalat lounaan, lännen ja luoteen suuntaan Pallasjärven toiselle puolelle ovat silmiä hivelevän kauniita ja kerrassaan henkeä salpaavia.
Talviyön kirkkaassa kuutamossa Hietalahti, jos joku on oikea paikka havaita tietoisuusvoiman läsnäolo ja virtaus halki kehon ja universumien. Se mikä on, ei ole kaikki.
Sanotaan, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Siksi luominen tapahtuu nyt, tässä ja joka päivä.
Meistä jokaisen velvollisuus ja vastuu on jatkaa luomistyötä. Puolen hehtaarin metsässä olevaisuuden ytimen voi ehkä tunnistaa. Jos on syönyt hunajaa, voi ymmärtää…
