Kesä on huikeaa aikaa lasten kanssa retkeilyyn. Päiväretkeily patikoiden on ylivoimaisesti suosituinta ja helpointa, mutta kannattaa muistaa myös muut retkeilymuodot. Etenkin lasten kanssa lähiretki on usein paras retki. Mitä lyhyempi matka kohteeseen, sitä vähemmän kitinää pitkästä matkasta – ja vähemmän saastutustakin. Tässä muutama poiminta meidän perheemme viime kesän retkistä kotikunnassamme Kuhmossa. | Teksti & kuvat Jouni Laaksonen
Korpikuusikot, liehuvat naavaletit, avoimet suonlaiteet ja ennen kaikkea tulvivat purot olivat viehättäviä. Suuret muurahaiskeot pysäyttivät ihmettelemään. Jo menomatkalla tytöt uittivat oksia kaikissa puroissa, ja nuotiolounaan aikana veistellyt kaarnalaivat pääsivät huikeille neitsytpurjehduksille paluumatkalla.
GPS on näppärä laite kyllästymisen ehkäisyyn
GPS on näppärä laite kyllästymisen ehkäisyyn. Vanhempi tyttäremme pitää siitä, kun saa katsoa paikantimen näytöltä, miten matka etenee ja paljonko sitä on jäljellä.
Kapean salmen ylitys on kuin siirtymäriitti arjesta retkelle, ja lapsista aina hieman jännä hetki.
Vesi oli sateisena kesänä melko korkealla, aikuista polveen ja lapsia selvästi ylemmäs. Jalkojen kastelun jälkeen patikoimme harjusaaren selkärankaa pitkin reilun puoli kilometriä. Kapea, jyrkkä harju nousee parhaimmillaan viitisentoista metriä järven pinnasta ja maisema vanhojen mäntyjen lomasta on hieno.
Sitten laskeuduimme hiekkarannalle. Kahlauksen ansiosta tällä upealla rannalla ei ole helteisimpänäkään päivänä paljon porukkaa, vaan tunnelma on retkikohteen, eikä niinkään uimarannan. Uimme, pelasimme rantapallolla jalkapalloa, ja lopuksi kävimme paistamassa makkaraa harjun toisella puolen olevalla nuotiopaikalla.
Vetoraidetta oli juuri kunnostettu, poikkipalkkien terva tuoksui. Tieltä Lentuaan koko matka on alamäkeä, joten lapset saivat istua kanoottiin nauttimaan rautatiekyydistä.
3,5 kilometrin melontamatka oli juuri sopiva. Kun nuorempi tytöistä alkoi kyllästyä istumaan paikoillaan, saatoimme huudahtaa, että tuolla määränpää jo näkyy. Kilometrejä leveiden Vitikkosaaren ja Kotasaaren välissä on satametrinen kannas, joka ei juuri järven pinnasta nouse.
Paikan nimi on Vetotaival ja ikiaikainen veneiden vetäminen näkyy hiekkamaassa polkumaisena neulasmattourana.
Vedimme kanootin varusteineen lounaisrannalle, sillä siellä on Vetotaipaleen laajempi hiekkaranta nuotiopaikkoineen. Täällä huomaa aina saman kuin Harakkasaaressa: vaikka tietenkin uidaan, ollaan selvästi retkitunnelmassa.
Muitakin uimareita saattaa veneineen olla, mutta ei koskaan monta.
Uimisen ja nuotiolounaan lisäksi saimme toteutettua monta vuotta mielessä olleen aikeen esikoisen kanssa. Uitimme intiaanikanoottimme matalaan rantaveteen ja teimme niin kuin ei koskaan saa kanootissa tehdä: aloimme keikuttaa. Kyllä alus lopulta kellahti nurin, mutta sai sitä varsin reippaasti ensin keikutella.
Harjut, mäntykankaat ja etenkin hiekkarannat ovat loistavia retkikohteita keskikesällä. Kun kosteammissa sekametsissä ja kuusikoissa tukahtuu hyttysten paljouteen, kuivilla ja tuulisilla paikoilla verenimijöistä ei ole kiusaa.
Ja vaikka männikössäkin olisi hieman itikoita, järvellä luonnollisesti saa olla täydellisen rauhassa.
Onneksi paluumatkallakaan ei ollut kiire, vaan saatoimme puolimatkassa pysähtyä kalliosaareen leikkimään. Tytöt löysivät kallion kainaloista itselleen hienot ”huoneet”, joita innoissaan esittelivät.
Lähdimme kotoa vasta päivällisen jälkeen. Hiljalleen hämärtyvässä illassa patikoimme puoli kilometriä Tammapuron laavulle ja pystytimme teltan. Iltapalan jälkeen vaimo vei nuoremman tytön nukkumaan, mutta esikoisen kanssa koetimme kalaonnea.
Särki ei ole nuoren kalastajan mittapuulla väheksyttävä saalis, vaan innostava kokemus. Lisäksi kahdenkeskinen rauhallinen iltahetki pian teini-ikään sukeltavan neitokaisen kanssa oli mukava. Vastarannan metsän takaa nousi kuu, joka peilaili järveen sillan.
Aamulla kannoin nukkumisvarusteet takaisin autolle, kun muu perhe lähti jo kiertämään kymmenkilometristä lenkkiä Iso-Palosen ympäri. Sain heidät pian kiinni ja patikoimme leppeässä poutasäässä järven itäpäähän, tutulle hiekkarannalle.
Olimme ajatelleet, että puolimatkassa tekee ehkä mieli uida, mutta sää ei sittenkään ollut niin lämmin, että kenenkään olisi tehnyt mieli.
Retkikeitin valmisti lounaan ja pieni tuulenviri piti harvalukuiset itikat poissa luotamme.
Paluumatka sujui kuten alkupuoliskokin: nuorempi tytöistä käveli välillä, mutta istuskeli enemmälti lapsenkantorinkassa. Makeita mustikoita piti pysähtyä poimimaan tuon tuostakin, ja pussillinen lakkojakin löytyi kotiinviemisiksi.
