Vinkit pöllöretkelle
Viirupöllö
Viirupöllön huhuillessa ikimetsän tumma syli täyttyy tunnelmasta. | Teksti ja kuvat Markus Sirkka
Seitsemisen kansallispuistossa sijaitseva Multiharjun aarnialue on harvinaisen hieno vanhan metsän alue ja mainio kohde maaliskuiselle pöllöretkelle. Ympäristöä korkeammalle harjulle yön äänet kantautuvat joka suunnalta.
Sellainen on pöllöretki: ollaan hiiren- ja myyränhiljaa, ja kuunnellaan
Vain pari kilometriä pitkä ja vajaan kilometrin leveä ikimetsän sirpale Pirkanmaan sydänmailla, Suomenselän vedenjakajan eteläosissa, ei ole laajuudeltaan suuren suuri, mutta keloineen ja kilpikaarnaisine aihkeineen se on eteläisessä Suomessa harvinaisuus.
Jo siksikin Multiharju on mielenkiintoinen kohde yölliselle pöllöjensoidinretkelle. Jo aarnialueen kaakkoiskulman parkkipaikalla huokailee ihastuksesta: ikimetsän suurten puiden tummat siluetit nousevat jylhänä ja kutsuvana vasten tähtitaivasta, vain muutaman askeleen päässä.
Toiveet ovat korkeimmalla viirupöllön osalta, sen huhuilua pääsee kuulemaan useimpina vuosina. Muita todennäköisimpiä lajeja on helmi- ja varpuspöllö, nyrkinkokoinen petolintujemme lilliputti.
”Seitsemisen alueelta on tavattu myös sarvi-, suo- ja hiiripöllö sekä huuhkaja, mutta niiden pesimisestä ei ole tietoa”, kertoo asiakasneuvoja Leena Hiltunen Seitsemisen luontokeskuksesta.
Suuntaan harjua kiertävälle parin kilometrin pituiselle luontopolulle.
Reitin varrella on ikimetsän ihmeistä kertovia tauluja.
Kierrän polkua hiljakseen ja pysähtelen vähän väliä. Kuuntelen yötä.
Sellainen on pöllöretki: ollaan hiiren- ja myyränhiljaa, ja kuunnellaan.
Solisteja pääsee pimeässä yössä harvemmin näkemään, mutta äänet muuttavat pöllöt, yön linnut, näkyviksi.
Kuulo on terästettävä äärimmilleen, ja keskityttävä, että tavoittaa kaukaa metsän takaa kantautuvat äänet. Kämmenet korvien takana auttavat äänten koppaamisessa. Pöllöillä korville nostettujen käsien virkaa toimittaa pään naamakiehkurat, ne auttavat keräämään saaliseläinten ääniä pöllön eriparisiin korviin, jopa hangen alta. Kuulo onkin pöllöjen tarkin aisti.
Kiristyvä pakkanen saa puut paukkumaan, mutta pöllöistä ei kuulu pihaustakaan. Varpuspöllöäkään ei tällä kertaa ole osunut kohdalle, pieni ja pippurinen pöllö viheltelee usein ensimmäisenä iltahämärissä ja on äänessä viimeisenä aamulla.
Jatkan eteenpäin. Lunta on puolisen metriä, mutta luontopolulla pärjää ilman lumikenkiä tai suksia. Polunkiertäjiä on sen verran runsaasti, että polku pysyy yleensä avoimena. Multiharju on rajoitusosaa, joten reitiltä ei voikaan poiketa omille urille.
Hyvästä syystä, sillä Multiharju on Seitseminen sydän. Se suojeltiin luonnon pyhäköksi jo vuonna 1910. Aarnialueen jopa 400-vuotiaiden puuvanhuksien joukosta löytyy sopivia katkenneita savupiippukeloja ja vanhoja kanahaukan pesiä viirupöllölle ja pohjantikan koloja varpuspöllölle pesäpaikoiksi.
Talousmetsissä kummankin on usein tyydyttävä ihmisen ripustamiin pönttöihin.
Aarnio on erityinen kansallispuistossakin, sillä Seitsemisen metsistä valtaosa on alle satavuotiaita entisiä talousmetsiä. Seitsemisharjun pitkiä ja suoria mäntyjä kaadettiin mastopuiksi vielä sodan jälkeen, mutta suurimmillaan savotat olivat 1920-luvulla. Multiharjun lisäksi vanhan metsän sirpaleita löytää Seitsemisessä myös Pitkäjärven ympäristöstä, Seitsemisjoen varrelta ja kulonkiertämistä suosaarekkeista.
Istahdan liekopuun päälle ja odotan pöllöjen lauluinnon heräämistä.
Mahtipuiden joukossa vallitsee salaperäinen tunnelma, jossa lumen kuorruttama muurahaispesä muuttuu metsänväen linnaksi, kelon oksat taivasta kurotteleviksi käsivarsiksi ja tuikkivat tähdet venyvät kameran aikavalotuksen aikana pitkiksi viiruiksi. Termarissa on teetä lämmikkeeksi, päällä untuvatakki.
Talven pohjolan pakkasissa viettävillä pöllöillä sulat, untuvat ja höyhenet ovat omasta takaa, aina varpaita myöten. Vanhat viirupöllökoiraat ovat paikkalintuja, jotka pysyvät reviirillään ympäri vuoden.
Täällä jossakin ne siis ovat.
Mutta pöllöistä ei kuulu. Mikä lienee vienyt pöllöjen lauluinnon, pakkanen vai nälkä?
Pakkanen on painunut parin kympin kylmemmälle puolelle. Turhan alas, sillä kireä pakkanen hyydyttää lauluintoa. Muuten sää on otollinen, tyyni ja selkeä. Tuuli haittaisi kuuntelua.
Pöllöjen lisääntyminen on paljolti myyräkantojen runsaudesta riippuvainen. Huonona vuonna jätetään pesintä väliin tai saadaan korkeintaan muutama poikanen, hyvänä taas pyöräytetään suuri poikue.
Viirupöllö ei kuitenkaan ole täysin riippuvainen myyristä, se kelpuuttaa ruokalistalleen muutakin evästä: lumikko tai närhi kelpaavat siinä missä
pelto- tai metsämyyrä.
No nyt!
Mäyräkyltin kohdalla se viimein kuuluu, viirupöllö! Haukahteleva huhuilu kantautuu selkeänä jostakin Koveron kruununmetsätorpan suunnalta.
Tyynessä pakkasyössä viirupöllön
Pöllö on äänessä kymmenisen minuuttia, sitten hiljaisuus laskeutuu taas Seitsemiseen.
Viirupöllö voi pitää pitkiäkin taukoja huhuilussaan, joten ei kannata lannistua, vaan odotella rauhassa.
Puoli tuntia myöhemmin tunnelma sähköistyykin uudelleen, kun viirupöllö, luultavasti eri yksilö, puhkuu palkeidensa pohjasta suoraan edessä, korkeintaan muutaman sadan metrin päässä.
Yöpimeällä ikimetsän ja nietosten keskellä viirupöllön huuto saattaa värisyttää heikkohermoisemman selkäpiitä, mutta luonnonystävää ääni ihastuttaa.
Kierroksen lopulla pinnistelen kuuloani, kun olen kuulevinani jostakin kaakon suunnalta vielä kolmannen viirun. Se on niin kaukana, että voi olla mielikuvitustakin.
Enempää pöllöjä ei aamuyön alkutunneille mennessä kuulu. Autolla liikkumalla kattaa paljon suuremman kuuntelualueen, ja saattaa kuulla useamman pöllön, mutta kahden tai kolmen viirupöllön kuulumista samalle paikalle voi pitää jo onnistuneena pöllöyönä. Viisi tuntia ikimetsässä kului kuin siivillä, kirjaimellisesti.
Luonnonvarakeskuksen seurantapyyntien perusteella Itä- ja Etelä-Suomessa myyriä on kohtalaisesti tai runsaasti, joten pöllöjä päästäneen ainakin noilla seuduin kuulemaan tulevana keväänä hyvin.
