VAELLUS THAIMAASSA
Milloin mennä?
Miten perille?
Vehreän Chiang Main ympäristössä riittää sekä vuoristoista että viidakkoista patikkareittiä. Vastaan voi tulla myös metsäpalo. Teksti Ninarose Maoz Kuvat Susanna Alatalo
”Omenoita ostamaan, kaalinpäitä kauppamaan…” hyräilen kun polkumme kulkee kaalipellon halki, jossa kyläläiset kykkivät maataloustöissään.
”Näetkö oranssin täplän. Se merkitsee, että käärme on myrkyllinen
Jyrkkä polku vain jatkuu ja jatkuu, ja laulattaminen loppuu lyhyeen. Olen ollut tovin jo Thaimaassa ja kroppani olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tottua paikalliseen ilmastoon. Tai sitten ei.
Rinkka, auringon porotus, 36 astetta ja kosteutta hurja määrä on sellainen yhdistelmä, että tuskin totun tähän koskaan. Vieressäni kipittävät belgialaiset ystävykset. He ovat saapuneet edellispäivänä Thaimaahan ja valkea hipiä ei ole vielä saanut väriä. He suojaavatkin ihonsa fiksusti pitkillä vaatteilla.
Oppaamme Ice veistää muutamalla veitsen iskulla ohuesta bambusta kävelysauvan. Hän selittää, että pää pitää hioa tarkkaan sileäksi, muuten bambun ohuet säikeet voivat tehdä ikävän haavan käteen.
Sauva auttaa jyrkissä nousuissa ja varsinkin laskuissa. Niissä kuulemma sadekaudella saadaan maittavat naurut, kun joku tekee pyllyliun mutaisessa rinteessä. Nyt aluskasvillisuus on kuivaakin kuivempaa, mutta silti luonto on upean vehreä.
Vaikka alkumatka tuntuukin rankalta, ihailen samaan aikaan jatkuvasti muuttuvaa maisemaa: villiä kasvillisuutta tiheässä viidakossa, puista roikkuvia liaaneja ja hmong-heimon kylien kuoputtavia kanoja, suurine silmineen tuijottavia lapsia, j oista osa uskaltautuu vilkuttamaan ja hymyilemään arasti.
Seuraamme jo heti alkumatkasta liittynyt kulkukoira seuraa meitä uskollisesti. Matkakumppanini ristii sen Mustiksi koiran värin mukaan. Pian se jo tuntee nimensä – tai ainakin matkakumppanini uskoo niin.
Jeeppi on noutanut minut ja matkaseuralaiseni hotellistamme Chiang Maista, Pohjois-Thaimaan suurimasta kaupungista, jo aamuvarhain.
Matkalla maaseudulle noukimme ryhmämme muutkin jäsenet. Noin puolentoista tunnin pituisella matkalla ehdimme tehdä tuttavuutta kahden ranskalaisen kaveruksen, yksin matkustavan ranskattaren ja belgialaisten naisten kanssa. Matkalla pysähdyimme vielä vihannestorilla ja hankimme viimeiset täydennykset.
Tarkoituksemme on vaeltaa kaksi päivää ryhmän kanssa ja viettää viimeinen vuorokausi oppaan ja matkakumppanini kanssa viidakossa kolmistaan. Alun perin olimme menossa pohjoisemmaksi, kultaisen kolmion alueelle, mutta joka keväiset metsäpalot eivät ottaneet laantuakseen.
Täälläkin palaa, mutta maltillisemmin. Kuitenkin ilma on usvainen savusta ja ohitamme alueita, joissa maa on muuttunut tuhkaksi ja puun kuori on musta. Tammikuusta toukokuuhun on palokausi ja silloin varsinkin Thaimaan pohjoisosaa vaivaavat sadat ja joskus myös tuhannet metsäpalot.
Paikalliset suhtautuvat niihin hyvin rauhallisesti, osana elämää. Niistä on kuitenkin paljon haittavaikutuksia, ei vähäisin hengityisteille.
Oppaamme Ice nauraa, kun näen tulenlieskoja maassa ja tiedustelen, että voiko tuli levitä.
”Turistit ovat aina huolissaan metsäpaloista, mutta tilanne on hallinnassa. Meillä niitä on joka vuosi. Katso, maa palaa täysin ja jo vuoden päästä et uskoisi, että täällä on koskaan palanutkaan.”
Monilla thaimaalaisilla on hyvin pitkä ja monimutkainen nimi, joten heistä käytetään kutsumanimeä.
Meidän oppaamme henkilöllisyystodistuksessa lukee Suwat Phichitphanapai, eikä kieleni taivu siihen, vaikka kuinka yritän. Pian Ice muuttuu suussamme Jääpalaksi.
En vain pysty keksimään, miksi herttaisen, nauravasilmäisen Icen nimi viittaa jäähän. Tässä ilmastossa se kuulostaa vähintäänkin eksoottiselta, vaikka kolme vuodenaikaa tunnetaankin: talvi, sadekausi ja kesä. Talvella lämpötilat saattavat laskea vuorilla hyvin alhaisiksi.
Ice kertoo edellisenä talvena kahdeksassa asteessa menehtyneestä buffalosta.
Matkan varrella näemme yhtä sun toista mielenkiintoista. Melkein astun keppiä muistuttavan, hassun sauvasirkan päälle, joka ylittää polkua. Näin suuria, värikkäitä perhosia olen nähnyt vain kuvissa. Lopuksi tutkimme lepakkoluolaa, jossa päämme päällä roikkuu pieniä, söpöjä vauvalepakoita.
Kuivalla kaudella iltakin on lämmin, ja kun pääsemme ensimmäiseen majapaikkaamme, vuorenrinteessä nököttävään bambumajaan Padaeng-kylässä, istun ihailemassa vaaleanpunaista auringonlaskua. Vaikka keitto-olosuhteet ovat yksinkertaiset, syömme tuntia myöhemmin kynttilänvalossa pitkän pöydän ääressä maittavan aterian: alkukeiton, kanaa, currya ja riisiä.
Kauempana on ääntä. Kylässä vietetään tänään autojuhlia. Yksi kyläläisistä on hankkinut lava-auton. Se on täällä iso tapaus. Kun ilta pimenee, on kylässä säkkipimeää.
Rojahdan ohuelle patjalle, jossa nukumme koko seitsemän hengen porukan kanssa sisarusvuoteessa. En muista, milloin olen viimeksi kuukahtanut iltakymmeneltä ja nukkunut yhtä maittavat yöunet aamuun asti.
Aamiaisen jälkeen jätämme kylän ja painelemme viidakkoon. Oppaastamme tulee mieleen Viidakkokirjan Mowgli. Hän hihkaisee ja nappaa liaanista kiinni. Pian hän makoilee puun oksalla.
Joihinkin puihin on merkitty raksi. Seuraamme hengitystämme pidättäen, kuinka hunajankerääjät kipuavat kymmeniä metriä pikkuruisia askelmia ylös puuhun ja tuovat savun avulla alas saaliinsa: mettä tihkuvia hunajakennoja.
Polun varressa naiset istuvat valuttamassa hunajan kennoista. Ne kennot, joissa on mehiläisenpoikasia, ovat erityisen arvokkaita. Mehiläisenmunat paistetaan ja syödään.
Banaanipalmuista taas vuollaan esiin sen ydin, joka on hyvä lisä keittoon tai curryyn. Banaaninkukka on paikallista herkkua sekin.
Eikä suinkaan vain ihmisten.
Ice kertoo, että myös piikkisiat pitävät hedelmää muistuttavasta kukinnosta. Ne ampuvat piikin kukintoon ja odottavat noin viikon verran. Kun sika palaa apajille, kukinto on kuivunut ja se tippuu maahan. Ja jos kukinto ei vieläkään ole tippunut, ampuu sika toisen piikin ja odottaa hiukan lisää.
Ice tarinoi paikallisista heimoista. Hmongien lisäksi alueella on muun muassa lahu-, akha- ja karen-heimojen kyliä. Heimot ovat tulleet pitkälti naapurimaista niiden sisällissotien vuoksi. Osa puhuu edelleen heimokieliä. Heimoja syrjittiin pitkään, mutta nykyään asenneilmapiiri on parantunut. Heimojen lapsille on perustettu kouluja ja heidät halutaan integroida thai-yhteiskuntaan.
Myös seksuaalisuus on käsitteenä hyvin erilainen kuin länsimaissa. Thaimaassa sanotaan olevan jopa 18 sukupuolta. On yhtä luontevaa kertoa olevansa nainen, mies kuin ladyboy. Ice kertoo, että oppaan työt jakaantuvat sukupuolen mukaan: vain miehet tekevät yön yli vaelluksia. Naiset ja ladyboyt opastavat päivävaelluksilla.
Päivän kruunaa pulahdus vesiputoukseen. On ihana saada riisua hikiset vaatteet pois ja hypätä viileään veteen.
On aika jättää hyvästit muulle ryhmälle. Osa kiirehtii lennolle, osa jatkaa aurinkolomaa. Me patikoimme viidakkoleiriimme.
Ensitöikseni otan suihkun. Sadekaudella joessa on vettä riittämiin, mutta nyt sieltä tippuu vain ohut liru. Sen alla hikinen oloni kuitenkin virkistyy ja kaivan rinkastani puhtaat, pitkähihaiset vaatteet. Ne ovat paras torjuntakeino hyttysten puremia vastaan.
Kokkaamme yhdessä päivällisen. Kun istumme syömässä sitä, höristää Ice yhtäkkiä korviaan.
”Siellä on jotain. Jos koirat haukkuvat noin, ne ovat löytäneet jotakin.”
Hän ottaa taskulampun sekä kepin matkaansa ja katoaa pimeyteen. Pian Ice kutsuu katsomaan ohutta vaaleanvihreää käärmettä ja iskee sen kuoliaaksi.
”Näetkö oranssin täplän. Se merkitsee, että käärme on myrkyllinen. ”
Illalla vedän sekä makuupussini että hyttysverkon päälläni erityisen tarkasti ympärilleni. Matkaväsymystä on kuitenkin sen verran, että uni vie voiton. Viimeiseksi kuulen shakaalien laulun.
