Vaelluskertomus käsivarresta – matka muistoihin ja sukuhistoriaan
Kimmo Kuortin isovanhemmat työskentelivät aikanaan syrjäisellä rajavartioasemalla Norjan rajan tuntumassa. Lapsuusmuistot lapin tunturiluonnosta siirtyivät isältä pojalle – ja pojanpojalle.
Kesällä 2009 Kimmon lankomies kokosi sukulaisista retkikunnan, joka lähti vaeltamaan käsivarren lapin jylhiin maisemiin. Samalla retkikunta teki matkaa omiin muistoihinsa ja sukunsa historiaan. Tässä Kimmon vaelluskertomus:
Ensimmäinen päivä
"Vesitaso laskeutui vanhan rajavartioaseman lentolaiturille. Täällä isovanhempani työskentelivät. Vanhasta asemasta ei ollut juuri mitään jäljellä, mutta rantaheinikossa näkyi menneiden vuosikymmenien merkkejä: laudanpätkiä, rautalankaa, kumollaan retkottava puuveneen raato. ”Tuota venettä tervasimme kesällä 1964”, muisti isä.
Tätä vaellusta oli suunniteltu pitkään. Isäni puhui jo vuosia sitten, kuinka mukavaa olisi käydä nuoruuden maisemissa. Suunnitelmana oli lentää vesitasolla Pikku-Melalammelle, Munnikurkkion tuntumaan ja vaeltaa siitä kalastelleen ylös Poroenoa Jokakselle, mistä jatkettaisiin Meekon ja Kuonjarin kautta Saarijärvelle ja lopulta Kilpisjärvelle. Matkaa kertyisi lähemmäs sata kilometriä, mikäli suunnitelma pystyttäisiin toteuttamaan.
Patikan alku tuntui lupaavalta. Munnikurkkion asemalta reitti johti harjuylännettä pitkin kohti Ahkajokea. Ensimmäinen joenylitys sujui vaivatta, mutta Rommaenon ylityksessä jouduimme vaikeuksiin: Vesi oli korkealla, virta kova. Vahvoja koivuriukuja tukena käyttäen kahlasimme joessa. Jokainen askel oli otettava harkiten, muuten virtaus saisi tasapainon pettämään. Isä kaatui kasvoilleen veteen, mutta pääsi onneksi ylös. Kivi kiveltä, akanvirta akanvirralta väistyi Rommaeno taaksemme ja lopulta kaikki olivat vastarannalla.
Maasto vaikeutui edelleen, ja alkoi tihuttaa vettä. Pidimme taukoja puolen tunnin välein sääskien surratessa tiheänä loputtomana massana ympärillämme. Osa porukasta istui apaattisina maahan tuijottaen: oli kramppeja ja alkavia rakkoja. Viisipäiväiseksi suunnitellusta vaelluksestamme oli kulunut vasta kahdeksan tuntia! Mietin, olemmeko yliarvioineet jaksamisemme. Huumoria porukasta onneksi yhä löytyi.
Saavuimme Tenomuoltan tuvalle märkinä ja nälkäisinä puoli kahdelta yöllä. Kuten niin usein, ruoka auttoi ja tunnelma rentoutui hieman. Märät varusteet kuivuivat yön kuumaksi lämmitetyssä kämpässä, ja me itse leiriydyimme telttoihin kämpän ulkopuolelle. Nukahdin Tenomuotkan kohinaan ja tuulen humahteluun teltan kankaissa.
Toinen päivä
Nukuin kuin tukki ja aamulla vaatteetkin ovat kuivat. Tarvittiin enää aamupala, ja tunnelma oli katossa! Vaelluksella elämän perusasiat saavat niille kuuluvaa arvostusta. Lähdimme jatkamaan matkaa.
Sade alkoi pian uudelleen, mutta onneksi vain tihkuna. Vaikka maasto oli edellispäivää helpompaa, kivikkoa riitti kulkua hidastamaan. Polkua ei ollut. Päiväetapin tavoitteemme, Porojärven eteläpää, oli liian kaukana. Päätimme yrittää yöksi Poroharjulle. Päätöksemme kunniaksi aurinko helotti hetken, minkä jälkeen saimme niskaamme raekuuron. Tunturierämaassa sää voi vaihdella varttitunnin välein.
Poroharju kulkee pohjois-eteläsuunnassa soiden keskellä. Jopa 30 metriä ympäröivää maastoa korkeammalle kohoavaa harjannetta reunustavat suot. Harju on alueen parhaita maamerkkejä ja melkoinen nähtävyys, Kiinan muuriksikin kutsuttu. Matka kohti harjua eteni hitaasti: suo oli vetinen ja risukkoinen, joten mutkittelimme kuivimpia paikkoja etsien. Kello yhdeksältä illalla saavuimme leiripaikkaan.
Ilta oli kaunis. Isä muisteli nuoruutensa kalareissuja ja partioretkiä Käsivarren kairoissa. Myös minun varhaisimmat lapsuusmuistoni liittyvät kalastamiseen: Joen varsien risukot, nuotiolla vietetyt kesäyön hetket ja aamuauringon säteet kotimatkalla ovat jaettua sukuperintöämme.
Kolmas päivä
Aamu valkeni kuulaana ja kirkkaana. Ilma oli vähän viileämpi kuin edellisinä päivinä, mutta nouseva aurinko lämmitti meitä jo aamupalaa valmistellessamme mukavasti. Lisäksi pieni tuulenvire piti sääsket kantomatkan päässä. Täydellinen vaelluskeli!
Rinkat nousivat selkään reippaasti ja suuntasimme Poroharjun selkää pitkin suolle. Pian kävi selväksi, että suo oli eilistä huomattavasti vaikeakulkuisempaa: risukko oli paikoin miehenkorkuista, maaperä hetteikön, kivien ja lätäköiden pirstomaa ja liikkuminen erittäin vaivalloista.
Tunnin pahnustamisen jälkeen pidimme kriisipalaverin. Tällä vauhdilla emme pysyisi aikataulussa, eikä nopeamminkaan päässyt. Päätimme ottaa suunnaksi Harrijärvet ja jättää Porojärven ja Meekon käymättä. Pettymys kirveli, sillä osa porukasta ei ollut koskaan nähnyt kuulua Kekkosen kämppää, Saivaaraa tai Meekon pahtaa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Ryhmässä liikutaan aina heikoimpien ehdoilla.
Isäni hiertymät olivat pahentuneet päivän aikana. Kun isä riisui kengät jalasta, paljastuivat myös Poroenon ylityksen aiheuttamat ruhjeet, joista hän ei ollut puhunut mitään. Vasemman jalan säären alaosa, nilkka ja osa jalkaterästä olivat sinipunaiset verenpurkaumista. Näky oli huolestuttava. Lankomies lähti etujoukkona kohti suunniteltua leiripaikaa viedäkseen ensin oman rinkkansa, ja palatakseen sitten kantamaan isän rinkkaa. Hitaasti etenimme kohti leiriä.
Harrijärvillä ilta oli kaunis mutta viileä. Kalastus ei vieläkään tuottanut tulosta. Tämä harmitti retkikuntaamme, sillä haaveena retkelle lähdettäessä oli ollut punakylkisellä raudulla herkuttelu. Iltauinti kuitenkin vei lihaksista väsymyksen ja raukaisi mukavasti ennen nukkumaanmenoa.
Neljäs päivä
Aamulla mittari näytti viittä astetta ja ilma oli kuulas ja aurinkoinen. Uuden reittisuunnitelmamme mukaan matkasimme kohti Kuonjarjohkaa. Isäni jalat olivat paremmassa kunnossa, mutta säärien ruhjeet eivät olleet parantuneet. Isällä oli onneksi yli 60 vuoden kokemus erämaista, ja pahemmistakin ongelmista oli kuulemma vuosien varrella selvitty.
Harrijärvet jäivät pian taaksemme kun nousimme Lovittogielasta kohti. Sitten oli taas edessä tuskastuttavaa pirunpeltoa. Aurinko helli meitä ja mittari näytti 17 astetta. Pieni tuulenvire piti sääsket ja mäkärät loitolla.
Kuonjarjohkan kämpällä tapasimme reissumme ensimmäiset ihmiset. Reittivalintamme herätti kiinnostusta, joka tosin laimeni nopeasti, kun kuvailimme maastoa: kivikkoa, suota, risukkoa, rakkaa ja kaksi napaan asti ulottuvaa jokea. Tästä eteenpäin kaikki tuntuisi varmaan sunnuntaipatikalta!
Nousu Tuulihuipuille alkoi kuitenkin painaa jaloissa, mutta maisema, joka avautui Tuulihuippujen viereisestä satulasta, virkisti mielen: jäämereltä vyöryi usvan ja pilvien massa yli Saanan, jonka ilta-aurinko valaisi.
Saarijärven tuvalle saavumme illalla väsyneinä. Atlantilta nouseva kosteus oli hyisen kylmää, kun se tiivistyi matalalla kiitäväksi sumuksi. Tuvan ympäristö kylpi valon ja sumun huikeassa vaipassa, kun leiriydyimme viimeistä kertaa.
Kalastusta oli vielä yritettävä. Heittelin virveliä muutaman kerran, tuloksetta. Päätin yrittää vielä kerran. Vein virvelin olan taa ja nopealla, hyvin suunnatulla heitolla…enkä hetkeen ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut: kädessäni oli enää pelkkä virvelin kädensija! Sitten tajusin, että vehje oli katkennut kädensijan yläpuolelta. – Se siitä kalastuksesta!
Yöllä mittari näytti miinus kahta astetta. Kesämakuupussi, jossa makasin, ei lämmittänyt edes mieltä. Varustetestaus kannattaisi aina tehdä ennen useampipäiväistä vaellusta.
Viides päivä
Aamulla isäni ja serkkupoika lähtivät marssimaan kohti Kilpisjärveä jo kello seitsemän aikoihin. Me muut söimme aamupalamme vaitonaisina ja suoriuduimme taipaleelle kello kahdeksan jälkeen. Näille main ulottuivat ensimmäiset retkeni isoäitini kanssa 70-luvulla. Muistan eväät voipaperissa, kaakaon, mummon huivin – ja tietenkin sopulit.
Vaikka yö ei ollut hääppöinen, oli päivä taas hieno: aurinkoa riitti ja reipas tuuli viilensi sopivasti. Taipaleen lopussa hymy oli herkässä, ja uskoin löytäneeni häivähdyksen tunteista, joita isovanhempieni on täytynyt kokea heidän muuttaessaan asumaan näille karuille, kauniille seuduille.”