Laji tutuksi: Retkiluistelu
Retkiluistelu palkitsee erityisillä kokemuksilla ne, joiden kalentereissa on tyhjää tilaa.
Retkiluistelu rantautui Suomeen 1990-luvulla länsinaapuristamme Ruotsista. Harrastusta kiihdyttivät etelä-rannikon vähälumiset talvet: hankia ei ollut, mutta Suomenlahdella riitti luisteltavaa.
Vuosien vieriessä laji on siirtynyt ensin rannikkoa pitkin pohjoisemmaksi ja pikku hiljaa myös sisämaahan. Retkiluistelua harrastetaan kuitenkin eniten Etelä-Suomessa, ja erityisesti pääkaupunkiseudulla.
Metsäntutkimuslaitos on seurannut suomalaisten ulkoilua Luonnon virkistyskäytön inventointi -tutkimuksessa. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan (2008–2011) retki- tai matkaluistelua harrasti lähes 240 000 suomalaista.
Harrastajamäärä on lähes nelinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Se on kasvattanut kaikista ulkoilulajeista suosiotaan suhteellisesti eniten. Toisaalta näinhän uusille lajeille usein käy: harrastajamäärän kasvu on aluksi hurjaa, kun lähtötaso on lähellä nollaa.
Jotain koukuttavaa ja houkuttavaa luonnonjäillä liikkumisessa pitää olla. Eihän neljännesmiljoonaa suomalaista voi olla väärässä?
Retkiluistelu sopii periaatteessa kaikille. Luistelu ei kuormita niveliä, kuten esimerkiksi juoksu.
Pidemmille retkille tarvitaan kuitenkin hyvä peruskunto ja luistelutaito. Olosuhteet kun saattavat olla haastavat. Retkiluistelussa nimittäin liikutaan vapailla luonnonjäillä.
Tämän takia lajia ei suositella harrastettavan yksin, vaan aina ryhmässä.
Myös turvavarusteet on oltava kunnossa: naskalit kaulalla, heittoköysi sekä kelluttava reppu, jossa vaihtovaatteet vedenpitävästi pakattuna. Ja kaiken kruununa jääsauva.
Jääsauva on retkiluistelijan tärkein väline. Sauvalla isketään jäähän aina, kun näyttää tai kuulostaa siltä, että jään kantavuus muuttuu.
Kun sauvan piikki lävistää jään liian helposti, on syytä etsiä vaihtoehtoinen reitti.
Vaarallisia paikkoja ovat veden virtauksen vuoksi salmet, karikot ja rantakivikot, niemenkärjet, sekä jokien, ojien ja viemäreiden suistot. Myös kaislikot ovat petollisia, sillä kaislat haurastuttavat jäätä.
Retkiluistelukausi kestää myöhäissyksystä varhaiskevääseen. Ensimmäiseksi jäätyvät pienet järvet, joille innokkaimmat ja (uhka)rohkeimmat luistelijat suuntavat jo silloin, kun jään on vasta kolme senttiä paksua.
Tällöin ei puhuta kuitenkaan luistelusta, vaan enemmän kauden korkkaamisesta tai ”talviturkin heittämisestä”
Suomen Retkiluistelijoista korostetaan, että syksyisen teräsjään on oltava koko alueella vähintään viiden sentin vahvuista, ennen kuin se kantaa ihmisen.
– Rannan tuntumassa jäätä on oltava likempänä kymmentä senttiä, ennen kuin keskemmälle on mitään asiaa, yhdistyksen verkkosivuilla kerrotaan.
Suomen Retkiluistelijat ry on lajin erityisseura ja Suomen Ladun jäsenyhdistys.
Jään kantavuuden lisäksi jääpinnan laatu kiinnostaa retkiluistelijaa.
Talven aikana jäälle sataa vettä, räntää ja lunta, jotka karhentavat lämpötilavaihteluiden kanssa pinnan röpelöiseksi ja hankalaksi luistella.
Lumi ei ole kuitenkaan välttämättä este, jos jää sen alla on hyvässä kunnossa – eikä lumipeite ole liian paksu tai kova.
Parasta pintaa on kuitenkin uusi jää, joten kauden alku on usein luistelijoiden parasta aikaa. Merellä uutta jäätä voi tosin syntyä kauden loppuun saakka.
Retkiluistelijat tutkivatkin koko kauden ajan jääoloja: partiot pörräävät etsimässä parhaita luisteluolosuhteita. Jäähavainnoistaan voi lisäksi ilmoittaa kuka tahansa Suomen Retkiluistelijoiden verkkosivujen kautta.
Retkille lähdetään hyvin lyhyellä varoitusajalla: kun uutta jäätä on löydetty, piippaavat puhelimet, ja eipä aikaakaan, kun porukka on koossa ja jäällä.
Lajin aktiivinen harrastaminen soveltuu huonosti ihmiselle, jonka elämää sitovat kalenteri ja muut velvollisuudet, mutta jokaiselle jäälle ehtivälle retkiluistelu tarjoaa alati vaihtuvia kokemuksia suomalaisesta luonnosta.
Teksti: Panu Könönen