Ärjänsaari on Oulujärven aarre
Kainuun mereksikin tituleerattu Oulujärvi näyttää parhaat puolensa Ärjänsaaressa.
Saaren upeat veden ja hiekan vuorovaikutuksesta syntyneet muodot ovat kotimaisen luonnon eksotiikkaa parhaimmillaan. Hannu Rönty vie meidät tutustumaan tarkemmin saaren luontoon.
Kun olen koko ikäni harrastanut karttojen tutkimista ja katselemista, on vilkas mielikuvitukseni muodostanut joistakin paikoista voimakkaan ennakkokäsityksen, vaikka en olisi koskaan paikan päällä käynytkään. Yksi näistä paikoista on ollut Oulujärvellä sijaitseva Ärjänsaari.
Kun katselee Suomen neljänneksi suurinta järveä, Kainuun merta eli Oulujärveä kartalta, ei voi olla kiinnittämättä huomiota sen suuriin avoimiin selkävesiin. Itäosan Ärjänselkä onkin Suomen sisävesien laajin ulappa. Sen keskelle voi piirtää noin 80 neliökilometrin kokoisen ympyrän, jonka sisällä ei ole ainuttakaan saarta.
Ulapan vastarannat ovat yleisesti noin 15–30 km päässä toisistaan, mutta pisimmillään suora linja rannalta toiselle on Oulujärven eteläosassa peräti 49 km. Sellaisessa maisemassa vastarantaa ei enää näe, ja maisema alkaa muistuttaa merta. Tällaisen vesilakeuden äärellä on Ärjänsaari, korkeiden hiekkatörmien, hiekkarantojen ja mäntymetsien mielikuvitusta kiihottava saari.
Ärjänsaari on osa Suomen pisimpiin ja suurimpiin lukeutuvaa harjujaksoa, jota voidaan seurata Hailuodosta Ilomantsiin. Harju syntyi noin 11 300–10 500 vuotta sitten mannerjäätikön sulaessa. Valtavan sulamisvesivirran kuljettama aines kerrostui jäätikön alla kulkeneeseen tunneliin ja jäätikön edustalle avautuneeseen railoon. Kun mannerjäätikön reuna vetäytyi Ärjänsaaren kohdalta länteen noin 10 700 vuotta sitten, harjun laki oli lähes 40 m syvyydessä vedenpinnan alapuolella.
Maa kohosi kuitenkin niin nopeasti, että jo noin 9500 vuotta sitten vedenpinta oli Ärjänsaaren kohdalla laskenut yli 10 metriä nykyistä vedenpinnan tasoa alemmaksi, ja vedestä paljastunut saari oli kasvanut kiinni mantereeseen. Saaren laelle kerrostui veden laskiessa pieniä dyynejä ja sen loiville rinteille syntyi rantavalleja.
Tässä vaiheessa alkoi Oulujärven kehitys. Järvi kuroutui itsenäiseksi, kun Oulujoen kynnys kohosi Vaalankurkussa muinaisen Itämeren pinnan yläpuolelle. Oulujärvi oli aluksi melkein puolet pienempi kuin nykyään ja koostui kolmesta kapeiden salmien yhdistämästä järvialtaasta. Maankohoamisen jatkuessa järven vedenpinta alkoi kuitenkin kohota, ja vesi peitti vähitellen laajat alueet järven kaakkoispuolella.
Nouseva vesi alkoi nyt kuluttaa Ärjänsaaren rantoja, ja siitä tuli uudelleen saari. Samalla alkoivat kehittyä saaren tunnusomaiset jyrkät rantatörmät, kun myrskyt, kevättulvat ja jatkuvasti laajenevalta ulapalta vyöryvät aallot söivät saarta koko ajan pienemmäksi. Rantavirtaukset kerrostivat lisäksi saaren etelä- ja itäkärkiin kapeita ja teräviä särkkiä. Nykyisin Oulujärveä säännöstellään, ja törmien kuluminen on vähentynyt huomattavasti.
Oman vierailuni Ärjänsaareen tein heinäkuussa 2008. Kesä oli ollut hyvin sateinen, mutta juuri retkipäiväksi osui sattumalta yksi harvinaisista poutapäivistä. Tilasin kuljetuksen Ärjänsaareen tuolloin Ruunaniemessä toimineelta matkailuyritykseltä. Neljän kilometrin venekyyti sujui vauhdikkaasti, ja pian rantauduttiinkin saaren etelärannan laituriin.
Saarta lähestyttäessä oli huomioni kiinnittänyt etenkin saaren länsiosassa näkynyt pitkä ja korkea, valkoisena paistava hiekkainen törmä, ja sitä lähdinkin ensimmäisenä katsomaan. Polku kulki törmän päällä, mutta laskeuduin pian alas rantaan ja aloin saapastella pitkin törmän juurella olevaa kapeaa hiekkarantaa. Oli vaikea päättää reittiä, kun nähtävää oli sekä ylhäällä törmän päällä että alhaalla sen juurella!
Kun sitten saavuin Lentohiekan törmälle, olin viimeistään myyty: upea, hienosta valkoisesta hiekasta koostuva jyrkähkö törmä, jota reunusti ylhäällä varttunut mäntymetsä ja jonka edustalla levittäytyi lähes rannaton sininen ulappa – oli kuin olisi ollut meren rannalla jossain eteläisemmässä maassa. Törmän päällä oli jopa pieniä dyynejä ja nimensä mukaisesti lentohiekkaa, joka oli levinnyt metsään muutaman metrin paksuiseksi kerrokseksi. Kuumana kesäpäivänä tässä olisi oivallista käristää nahkaansa, ja talvisin törmästä saisi mainion liukumäen.
Jatkoin matkaa saaren länsikärkeen, joka on muuta saarta kivikkoisempi – aallokko on kuluttanut täällä esiin harjun karkean ydinselänteen. Mainioita kohteita olivat rannalla retkottanut vanhan hiekkajaalan keula, joka toi mieleen lähinnä valaan luurangon, sekä Karkeapään kalamaja, jossa oli seinäkirjoitusten perusteella vietetty ikimuistoisia öitä jo yli 30 vuoden ajan. Myös pyöristyneistä kivistä koostuvat rannat olivat hyvin kuvauksellisia.
Rannoilla on siellä täällä epävirallisia nuotiopaikkoja, ja matkani aikana saareen rantautuikin muutamia veneseurueita. Rantautuminen on kuitenkin matalien rantojen takia yleensä varsin hankalaa ja onnistuu ehkä helpoimmin kanootilla. Koska saaressa ei ole juuri lainkaan varsinaista mökkiasutusta muutamia eteläosan vuokramökkejä lukuun ottamatta, ovat rannat toistaiseksi lähes täysin vapaasti kuljettavissa ja jokseenkin luonnontilaisia.
Polveilevaa rantaviivaa seuratessa oli koko ajan eräänlainen löytöretkeilyn tunnelma: mitä mahtaakaan näkyä seuraavan mutkan ja törmän takana? Tarinoiden mukaan Ärjänsaaressa on ollut lappalaisten uhripaikka ja siellä on aikoinaan oleillut myös paikallisia järvirosvoja.
Vähitellen aloin lähestyä saaren pohjoisrannan korkeimpia, hieman yli 20 metrin korkuisia jyrkkiä törmiä. Jouduin nousemaan törmien laella kulkevalle polulle, kun alaosan rantaterassi kapeni olemattomaksi. Samalla pääsin kuitenkin katsastamaan saaren sisäosan muodostumia, joista erottuivat parhaiten muutamat vanhat metsittyneet dyynit ja matalat rantatörmät.
Maisema muuttui jälleen, kun saavuin saaren itäpäähän. Matala ja terävä Kirkkosäikän niemi on kehittynyt muuta saarta myöhemmin, kun rantavoimat ovat kuljettaneet saaren kyljiltä kuluttamaansa ainesta ja kasanneet sitä itäpään jatkeeksi. Niemestä löytyy runsaasti matalia metsän peittämiä rantavalleja ja rantadyynejä sekä aivan pieniä, variksenmarjamättäiden sitomia dyynikumpuja. Rannoilla on myös jonkin verran törmiltä romahtaneita ja aaltojen kuljettamia ajopuita. Avoin maisema onkin monin paikoin varsin eksoottisen näköinen.
Loppumatka kulki pitkin loivasti kaareutuvaa Hautakaarteen lahtea reunustavan törmän lakea. Jyrkän hiekkatörmän päältä roikkui kaatumaisillaan olevia mäntyjä juuriensa varassa, mutta törmän alaosissa oli myös paikoin varsin rehevää kasvillisuutta. Ärjänsaareen rakennetut mökit sijaitsevatkin pääosin juuri tämän rehevän, osin lehtomaisen alueen ympärillä. Mökit rakennettiin alun perin paikallisen metsäyhtiön työntekijöiden virkistystä varten, ja varsinkin 1950-luvulla Ärjänsaaressa oli vilkasta lomaelämää. Nykyisin lomailijoita käy saaressa paljon vähemmän, mutta mökkejä voi edelleen vuokrata.
Saavuin hyvissä ajoin etelärannan laiturille paluukyytiä odottamaan, ja mietiskelin näkemääni ja kokemaani. Ärjänsaari on jo nyt monenlaisen suojelun piirissä (mm. Natura-alue, arvokas pohjavesi-, harju- ja rantojensuojelualue), mutta se on nykyisessä asussaan myös erittäin hieno retkeilyalue. Matkailuyritykset järjestävät saareen kesäisin säännöllisiä kuljetuksia ja majoittuminenkin onnistuu, mutta saari ei ole vielä kuitenkaan muuttunut varsinaiseksi turistirysäksi, johon sillä kieltämättä olisi edellytyksiä.
Kenties olisi kuitenkin viisainta säilyttää Ärjänsaari jatkossakin nykyisenkaltaisena luontokohteena, jonka rakentamattomilla rannoilla saisi edelleen vapaasti retkeillä ja kokea tutkimusmatkailun jännitystä.
Teksti ja kuvat: Hannu Rönty