Ruokolahden Kummakivi
Etelä-Karjalan mielenkiintoisista retkikohteista puhuttaessa nousee silloin tällöin esille sana Kummakivi. Mystinen Kummakivi, josta lähes jokainen on kuullut puhuttavan, mutta vain harva on nähnyt sen, saati tietää mistä se löytyy.
Kummakivi on nimensä veroinen.
Minulla on tuosta kivestä hyvin kaukainen muisto, mutta kuitenkin sen verran vaikuttava, että uudelleenkäynti paikan päällä kyti mielessäni. Kummakiveä tai sen sijaintia ei suuremmin mainosteta ja syy siihen selvisi paikan päällä. Onnekseni autonavigaattori tunsi Kummakiventien ja sitten oltiinkin jo matkalla.
Kauniin pörröinen kettu katseli tien poskessa, kun turistit haahuilivat etsien oikeaa tienristeystä. Hiekkatien kaventuessa viimeiseen risteykseen sojotti penkassa pieni laudan kappale, jossa luki Kummakivi. Ei siis perinteinen nähtävyysmerkki tai kairan poluilta tuttu jyrsitty kelonpuolikas.
Autolla pääsee halutessaan vielä pienen matkan mäen päälle.
Seuraavan laudankappaleen ohjaamana huomaankin olevani oikeassa metsässä. Rahkasammalmatto mukailee maastoa ja ympäröi hyvin hoidettua havupuustoa. Paikka paikoin polku on kosteaa, mutta pohja on kovaa, joten lenkkareillakin pärjää. Nousuja on vain yksi ja sekin helppo. Vanha ojitus on muotoutunut erämaapuroiksi ja se lisää sopivasti tunnelmaa. Kymmenisen minuutin kävelyn jälkeen näkyi oikean käden puolella mäellä pieni mökki, joka myöhemmin osoittautui maanomistajan mökiksi. Polku laskeutui pieneen kanjoniin ja sitten askel pysähtyi. Ohhoh! Siinä se köllötti epätodellisena kallionharjalla. On se vaan kumma kivi. Ei kai se keikahda päälle.
Höh? Kummakivi!
Paikalla oli kuin tilauksesta itse maanomistaja. Vanha mies, joka kertoili paikkaan liittyviä tarinoita. Kivi rauhoitettiin vuonna 1962. Jossain vaiheessa nähtävyys haluttiin kaupallistaa, mutta onneksi vastustus piti alueen luonnontilassa. Paikan päälle tulisi tulla Kummakiventieltä eikä isännän tiluksien kautta, hän muistuttaa. Tilan raja kulkee kiven keskeltä. Hänen mukaansa kiveen ei ole liitetty mitään mystistä, mutta sitä käydään ihmettelemässä viikoittain. Eikä suotta.
Kiven päällä kasvaa mänty. Ikää puulla on ainakin 30 vuotta. Sitkeä kaveri on saanut ujutettua juuririhmastonsa kiven karuun pintaan. Luonto on varmasti koetellut puuta, mutta kuin vastaheittona se on kasvattanut itselleen kaksi latvaa.
Entäs se itse kohde?
No, suomalaisesta peruskalliosta on jäänyt pintaan pieni nokare. Jääkausi on siloitellut sen pintaa ja hionut yhden sivun koveraksi. Siihen päälle on luoja sitten mäjäyttänyt suuren lohkareen! Heittänyt luonnon kananmunan, joka on aikansa keikkunut ja asettunut sitten vaateriin. Luulisi, että kivi olisi haljennut tai keikahtanut, mutta eipä vaan ole.
Kosketuspinta on hyvin pieni, mutta tietääkseni ei löydy miestä, joka saisi kiven keikkumaan. Kivi on kuin suoraan uunista tullut. Rösöinen, eikä jälkiäkään jääkaudesta tai tippuneista sirpaleista. Muutamia halkeamia on kuitenkin ajan saatossa ilmestynyt. Kallionkoverossa on pidetty silloin tällöin nuotiota ja se on voinut osaltaan aiheuttaa kiven pitkän pituussuuntaisen halkeaman. Halkeama, joka tarkemmin katsottuna näyttää uhkaavalta, mutta tokkopa se juuri nyt tuosta tipahtaa. Kummakiveä katsellessa ei voi muuta kuin ihmetellä. Paikka ei sinänsä ole mitenkään erikoinen ja se korostaa entisestään tätä luonnonihmettä.
Alue ja itse kivi on pidetty hienosti siistinä. Tasaisella kalliolla voivat myös lapset temuta turvallisesti. Eväitä voi käydä nauttimassa vaikka läheisen sammalsillan maisemissa. Se on metsätyömiesten 1930-luvulla rahkasammalmättäistä rakentama silta, jonka päälle ladottiin riukuja. Jätän sen pikkukohteen sinun löydettäväksi ja koettavaksi.
Kaikkien luonnonihmeiden syntyperää ei ihminen pysty selittämään ja hyvä niin. Kummakivi säilyttää mysteerisyytensä ja on nimensä veroinen retkikohde eli se kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa.
Lisää kuvia ja kartta paikalle.
Kuvat ja tarina: Lehteinen.