Rohkeus ja pelko käsi kädessä
Legendaarinen vuorikiipeilijä Reinhold Messner väittää, ettei ole sankari. Vuoret ovat opettaneet nöyräksi.
Kuva: Tony Federico
Reinhold Messner vietti lapsuutensa pienessä etelä-tirolilaisessa kylässä, Dolomiittien vuoristossa, Alpeilla.
Nyt 70-vuotias Messner kuvailee värikkäästi, miten ahdistavia olivat kotikylän monet tiukat sosiaaliset säännöt:
”Pormestari, pappi ja opettaja määrittelivät, mikä on oikein ja mikä väärin. Kirkossa oli istuttava joka sunnuntai.”
”Vanhempani eivät ehkä täysin ymmärtäneet, mitä he tekivät, kun ottivat minut ja veljeni mukaan retkilleen ja opettivat meidät kiipeämään. Sen jälkeen meitä poikia ei pidätellyt mikään, olimme aina vuorilla.”
Messnerin on aina etsinyt omat reittinsä, usein mahdollisimman kaukaa niistä reiteistä, joita muut vuorikiipeilijät kiipeävät.
”Kiipeilystä on tullut massaturismia – hyvässä ja pahassa. Oikeat vuorikiipeilijät eivät kiipeä siellä, missä kaikki muut ovat valmiine reitteineen. Kiipeämättömiä reittejä on valitettavasti vain yhä vaikeampi löytää.”
Messner on tutkinut läpikotaisin ensimmäisten vuorikiipeilijöiden retket ja historian, myös sen, miksi monet yritykset epäonnistuivat.
Hän palaa haastattelussa useita kertoja brittikiipeilijä George Malloryyn, joka ensimmäisenä yritti Mount Everstille vuonna 1924. Mallory menehtyi vuorelle.
Ensimmäisenä Mount Everestin huipulle selviytyi lisähapen avulla vuonna 1953 britti Edmund Hillary, Messner oli silloin yhdeksänvuotias.
25 vuotta myöhemmin Messner kirjoitti oman lukunsa kiipeilyhistoriaan, hän kiipesi huipulle ystävänsä Peter Hebelerin kanssa ensimmäisinä ilman lisähappea.
Kokemus on yhä elävänä mielessä.
”Me etenimme ylhäällä kuin etanat: kipu jäsenissä ja myös päänsärky oli sanoinkuvaamaton.”
”Älä kuvittelekaan, että huipulla olisi ollut jollakin tavoin euforinen tunne, ei lainkaan, halusimme lähteä takaisin niin nopeasti kuin mahdollista”, Messner muistelee.
Messner on valloittanut maailman kaikki neljätoista yli 8 000 metriä korkeaa huippua ilman lisähappea – ja useimmiten yksin.
Yhteen huipuista, Nanga Parbatiin, liittyy kipeitä muistoja: Messnerin veli Günther syöksyi lumivyöryn mukana kuolemaan vuonna 1970 heidän yrittäessä palata alas äärimmäisen hankalissa olosuhteissa veljen sairastuttua vuoristotautiin.
Sen retken jälkeen veljensä ja varpaansa menettänyt Messner mietti pitkään kiipeileekö hän enää koskaan.
”Lopettaminen ei olisi tuonut veljeäni takaisin, näiden vuorien valloittaminen oli silloin yhteinen unelmamme. Vaikka jatkoin yksin kiipeämistä, veljeni kulki aina mukanani.”
Mount Everestille Messner kiipesi toistamiseen vuonna 1980, nyt yksin ja jälleen ilman lisähappea.
Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1986, Messner valloitti viimeisen, neljännentoista kasitonnisen huippunsa.
”Jos kaksi sherpaa vetää ja kolme työntää, pääsisin ehkä vielä teoriassa Mount Everestille, mutta se olisi minulle aivan liian häpeällistä”, Messner hymähtää.
Nepal on silti kiipeilijälle edelleen rakas maa.
Nepalin maanjäristyksen pelastustoimia Messner kritisoi voimakkaasti.
”Alkuvaiheessa kaikki voimat olisi pitänyt keskittää hädässä olevien nepalilaisten auttamiseen, ei Mount Everestin retkikuntien pelastamiseen.”
Messnerin mukaan Everestillä oli retkikuntien mukana useita lääkäreitä, paljon varusteita ja ruokaa.
”Kiipeilijät, joilla on varaa maksaa seikkailustaan 100 000 euroa, olisivat voineet odottaa vaikka viikkoja paljon suuremmassa hädässä olleiden nepalilaisten auttamista.”
Vuorien jälkeen Messner on kokeillut rajojaan myös napajäätiköillä, Grönlannissa ja Gobin autiomaassa.
”En ole sankari, enkä lainkaan rohkea, minua kiinnostavat luonto ja ihmisen selviytyminen erilaisissa olosuhteissa. Olen luonnossa äärimmäisen varovainen, liikun sen ehdoilla. Olen silti loputtoman utelias, haluan ehdottomasti nähdä, mitä seuraavalta huipulta avautuu.”
Messnerille kiipeilyssä on kysymys kokemuksesta ja oppimisesta:
”Miten selviydyn, miten käyttäydyn, miten vältän kuoleman? Pelko on oikeastaan vain rohkeuden toinen puoli, ne kulkevat käsi kädessä. Kiipeilijänä testaan tietysti koko ajan mahdollisen ja mahdottoman rajaa, mutta peräännyn, kun tiedän, että seuraava siirto merkitsisi kuolemaa.”
”Nyt kun tiedän, että en enää selviäisi Everestin huipulle, en tee sitä siirtoa.”
Yhden kauden europarlamentissakin istunut Messner ei aio sammaloitua eläkkeelläkään, viimeiset vuodet hän on ahkeroinut oman museohankkeensa kanssa.
Messnerillä on jo viisi vuoriin, vuoristoluontoon ja kiipeilyyn liittyvää museota Dolomiiteilla, kuudes valmistuu tänä kesänä.
Kolme Etelä-Tirolista hankkimaansa vuoristomaatilaa hän on antanut lapsilleen.
Messner kertoo maatilojensa tuottavan kaikki tuotteet, mitä he tarvitsevat, jopa viinin. Tuotteita riittää myös myyntiin.
Alppien tulevaisuudesta Messner kuitenkin kantaa huolta.
”Liian monet vuoristokylät kuihtuvat, nuoret siirtyvät vuorilta asutuskeskuksiin ja kaupunkeihin. Meidän on pystyttävä pitämään Alpit elinvoimaisina myös sen asukkaille. Meidän on panostettava turismiin ja yrittämiseen, muuten kylät kuihtuvat.”
Alpeilla on Messnerin mielestä tilaa vaikka kymmenkertaiselle määrälle patikoijia ja kiipeilijöitä, eikä uusia reittejä tai palveluja tarvitse edes rakentaa herkälle puurajan yläpuoliselle alueelle.
”Meillä käy Etelä-Tirolissa vuosittain kuusi miljoonaa turistia, suurin osa vuorten takia, heille haluan kertoa museoideni avulla vuoristosta, Alppien ja sen asukkaiden suhteesta, kiipeilystä ja retkeilystä, myös muiden maanosien vuoristoista, uskonnoista, taiteesta ja ihmisistä.”
Reinhold Messner myöntää elävänsä muun yhteiskunnan suhteen anarkistina, joka vihaa byrokratiaa. EU-parlamentissa hän koki voivansa vaikuttaa enemmän kuin paikallispolitiikassa, mutta näki myös sen, että europoliitikot eivät ymmärrä Alppien erikoisolosuhteita.
”Jäätiköiden sulaminen ja ilmastonmuutos on ikävä tosiasia. Vaikka nyt tekisimme kaiken mahdollisen, pieni muutos parempaan näkyisi vasta 50–100 vuoden kuluttua. Siksi suuret valtiot eivät tee mitään.”
Messner väittää rauhoittuneensa jo seikkailujen suhteen. Pian kaksikymmentä vuotta kestäneen museoprojektinsa jälkeen suunnitelmissa on nyt vuorikiipeilyelokuva, jonka tuottajana hän toimii.
”Oikea vuorikiipeilyelokuva, ei mikään Cliffhanger tai Vertical Limit, jotka saavat vuorikiipeilijät voimaan pahoin”, Messner nauraa.
Hän viettää mieluusti aikaansa Dolomiiteilla maatilallaan ja museoillaan, Alppien kolmi- ja nelitonniset huiput tuntuvat nyt vuosikymmenien jälkeen mukavilta.
Niitä Messner kiipeää yhä oman poikansa kanssa. Muun perheen kanssa hän patikoi Dolomiittien upeilla reiteillä.
”Vuorilla meille kaikille käy selväksi, miten pieni ja katoavainen ihminen on luonnon keskellä. Vuori on aina suunnattoman suuri.”
Kommentoi