Retkipaikka: Luminen katto pään päälle
Sanotaan, että majoitteen tekemiseen ei tarvita kuin riittävästi lunta. Onko asia niin yksinkertainen? Miten helpolla lumikammi syntyisi ja olisiko siitä majoitteeksi? Retkipaikka päätti ottaa asiasta selvää.
Tammikuun viimeisenä lauantaina lähdimme lähiretkelle. Tällä kertaa suuntasimme erityisen kohteen tutkimisen sijaan leikkimään lumella. Ohjelmassa oli mennä Itä-Vantaalla sijaitsevalle Käärmekalliolle ja rakentaa sinne quinzee eli ”kintsi” tai lumikammi-nimelläkin tunnettu yösuoja ja nukkua siellä hyvin ansaitut yöunet.
Quinzeen rakentaminen on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Lyhyesti, tehdään lumesta kaksi – kolme metriä korkea kupoli, halkaisijaltaan kolmemetriseen ympyrään. Kasaa poljetaan ja hakataan lapiolla mahdollisimman tiiviiksi. Jos majoitteessa on tarkoitus nukkua 1–2 henkilöä riittää pienempikin lumikasa. Kasaan tökitään noin 30cm pitkiä risuja tasaisin välein. Annetaan kupolin kovettua noin 90–120 minuuttia jonka jälkeen kupolia aletaan kaivamaan läheltä maanpintaa ja sen sisään koverretaan nukkumatila.
Koverrettaessa 30cm pitkien keppien päät tulevat näkyviin ja kertovat että lunta ei saa kovertaa siitä kohtaa enempää, jotta katto jää riittävän paksuksi. Lopuksi kattoon tehdään pieni ilmareikä. Sisätilan lattian voi jättää maanpintaa korkeammalle ja suuaukon voi tehdä syvennyksen joka estää hieman kylmän ilman sisälle tuloa. Suuaukko jätetään mahdollisimman pieneksi ja mahdollisimman alas. Ulos heitetty lumi kasataan oviaukon edustalle tuulelta suojaavaksi valliksi. Yöllä oviaukon voi sulkea esim. rinkalla.
Lumitilanne Vantaalla oli vielä joulukuun lopussa hieno, lunta oli kertynyt noin 70cm. Pian sen jälkeen tulikin lämpöaalto vesisateineen. Lumimäärä hupeni ja lumen rakenne muuttui. Hieman ennen retkipäivää saatiin hieman uutta lunta, mutta se tuli tuulen kanssa. Monissa paikoissa uusi lumi kinostui tiheämpiin risukoihin ja metsiin. Niukkoihin lumioloihin varautuneena valuin kaverini kanssa lapio kädessä ja rinkka selässä kohti Käärmekalliolta.
Hki-Vantaa lentoaseman lumimittauksen mukaan lunta oli 40cm. Quinzeen rakennuspaikalla sitä oli 10–30cm, joten lapion iskemin hankeen pystyyn ei ihan joka paikassa onnistunut. Aloitimme lumen kasaamisen piirtämällä hankeen halkaisijaltaan noin kolmemetrisen ympyrän, tuo ympyrä pitäisi täyttää lumella ainakin 180cm korkeuteen saakka.
Lumen pinnalla oli sentin paksuinen kovahko kerros ja sen alla oleva lumi oli ryyniä, aivan kuin pieniä styroksipalloja olisi koettanut lapioida kasaan. Heti ensi lapiollisista lähtien uskomme kammin kasassa pysymiseen hiipui. Kasasimme lunta ensin metrin jonka jälkeen tallasimme sitä, jäljelle jäi puolimetriä. Jossakin vaiheessa olimme jo 150cm tasolla ja tallaamisella kasaan jäi ehkä vajaa metri ja taas lapiointi jatkui. Kun pääsimme riittävään korkeuteen jätimme kasan kovettumaan.
Aurinko oli laskenut ja lumisade alkanut kun aloitimme testaamaan keittimiä tulevaa vuorikiipeilyreissuamme varten. Sillä aikaa lumikasa kovettui, kovettui ja kovettui. ”Virallisesti” lumen annetaan kovettua kaksi tuntia ja sen jälkeen päästään kaivamaan yösuojaa. Kaksi tuntia oli mennyt ja lumen pinnasta oli kovettunut pari senttiä, loppu oli samaa ryyniä kuin kasaamisvaiheessa. Odotus jatkui ja kolmen tunnin kuluttua kovettuminen ei ollut enää edennyt. Iltapäivä oli kääntynyt jo aikaa sitten illaksi ja päättelimme että on turha odottaa enää lumikasan kovettumista. Pakkasimme varusteet ja lähdimme viettämään iltaa hieman lämpimämpään paikkaan.
Palasin lumikasalle 48 tunnin kuluttua. Kasa oli painunut sen verran että sen sisään olisi saanut kaivettua tilavan yösuojan yhdelle henkilölle. Kaksi olisi voinut nukkua juuri ja juuri. Lumi oli kovettunut kahden vuorokauden aikana sen verran että lumi oli juuri kaivettavaa, uskoisin että 24 tunnin kuluttua kasaamisesta lumisuojaa ei olisi saanut kaivettua.
Itse opin tästä ainakin sen, että aivan ensimmäiseksi en metsässä alkaisi hätäsuojaksi kintsiä tekemään, ensin kokeilisin muita vaihtoehtoja. Tosin tällä kertaa lumi oli varmasti huonointa mahdollista suojan rakentamiseen.
Teksti ja kuvat: Amir Näveri