Pieni suuri metsä

03.03.2015|Latu&Polku|8 vuodenaikaa, Luonto, Retkeily,

Useimmilla retkeilijöillä on kokemus metsästä, joka jostain syystä on tehnyt vaikutuksen loppuelämän ajaksi. Teksti: Matti Mela

Vanhoja metsiä esiintyy eniten kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla. Kuva: Matti Mela

Kokemukset voivat olla hyvin erilaisia. Joku mieltyy tukkipuuikäiseen kasvatusmetsään ja sen graafiseen säännöllisyyteen, joku toinen käkkyräiseen tunturikoivikkoon.

Itselleni voimakkaimman metsäkokemuksen on aiheuttanut ikivanha männikkö keloineen, tuulenkaatoineen ja kilpikaarnaisine aihkeineen. Tällaisessa metsässä kiehtoo se melkein käsittämättömältä tuntuva ajan pituus, jonka puuyksilöt ovat eläneet, muotoutuneet ja selvinneet ainoastaan luonnonlakien ohjailemina ilman ihmisen vaikutusta.

Jokainen yksittäinen puu on erilainen, mutta silti kokonaisuus on tasapainoinen. Kaikki asiat ovat kohdallaan.

Tällaisen metsän kehitys Lapissa on vaatinut ainakin puoli vuosituhatta. Sinä aikana puiden on pitänyt selvitä hengissä metsäpaloista, myrskyistä, hyönteisistä, ilmastonmuutoksista – ja ennen kaikkea onnistua välttämään ihmisen kiinnostuksen.

Pohjoinen mänty yhteyttää ja muuttaa auringon energiaa puuaineeksi ensimmäiset 250–300 elinvuottaan. Sen jälkeen puun kyky lisätä biomassaansa heikkenee. Männyllä olisi biologisesti hiljalleen hiipuvana, mutta tasapainoisena aikuisena, elinaikaa jäljellä vielä useita satoja vuosia, mutta metsätalousmielessä se ei enää tuota uutta puuta ja on siten kannattamatonta säilyttää.

Nykyään puhutaan paljon hiilipäästöistä. Kasvuvaiheessa männikkö sitoo paljon hiiltä itseensä, mutta vanhana metsänä se toimii enemmänkin suurena hiilivarastona. Kelojen hitaasti lahotessa hiili vapautuu takaisin ilmaan esimerkiksi vuosisadan kuluessa. Jos retkeilijä tekee rakotulet kelosta, sama hiili siirtyy ilmakehään yhden kylmän talviyön aikana.

Vanhoja metsiä esiintyy eniten kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla. Tosin niistäkään todellisia supermetsiköitä ei niin vain löydä.

Helpointa on ehkä hakea ikimännikköä vaarojen lakiosista ja suurten soiden saajoista. Molemmat alueet ovat säilyneet kauan ihmistoiminnan ulkopuolella ja ovat yksinäisinä saarekkeina paremmin suojassa myös metsäpaloilta. Pienilmastosta ja maaperän karuudesta johtuen tällaisiin paikkoihin on kehittynyt sitkeitä, tiheäsyisiä ja pitkäikäisiä yksilöitä.

Parhaiten vanhaa ikimetsää on kuvannut Valter Keltikangas kirjassaan Seitsemän tuntia erämaata. Metsien inventointia ennen sotia Petsamon alueella suorittanut Keltikangas löysi aivan valtakunnan rajalta suojaisen kurun, jonka kuusikon täydellistä tasapainoa ja rikkumatonta rauhaa hän lumoutuneena seurasi tuon seitsemän tunnin ajan.

Kuvaus kannattaa lukea aina joka kesän alussa.

Kirjoittaja on Inarissa asuva biologi ja valokuvaaja, joka havainnoi tällä palstalla Lapin luonnon vuodenkiertoa.

Kommentoi