Luisteluhiihto kansan tavaksi
Vaihda vapaalle. Vauhti hurmaa ja matka etenee. Eikä voitelustakaan tarvitse niin kovasti stressata. Teksti: Panu Könönen
Jos osaa hiihtää ja luistella, oppii varmasti myös vapaan tekniikat. Kuva: iStockphoto
Hiihtoon kiteytyy jotain, joka koskettaa suomalaista kansallistunnetta. Se kuuluu samaan sarjaan kuin sisu, sauna ja talvisota.
Ei siis ihme, että Metsäntutkimuslaitoksen Ulkoilutilaston (2010) mukaan peräti 98 % yli 15-vuotiaista suomalaisista katsoo osaavansa hiihtää. Arkikokemus naapurin hiihtotaidoista on varmasti monella toinen, mutta niin vahvasti kietoutuu hiihto suomalaiseen identiteettiin, että sortuminen valkoiseen valheeseen lienee ymmärrettävää.
Joulukuussa 2013 julkaistussa Latu & Polku -lehden ulkoilubarometrissä 2 146 vastaajasta 59 % ilmoitti hiihtävänsä perinteistä, 8 % vapaata ja 33 % molempia. Hiihdon harrastuksekseen ilmoitti 68 % vastaajista.
Hiihtotekniikoiden jakautumista ei Latu & Polku -lehden lisäksi ole mikään muu taho Suomessa selvittänyt, mutta esimerkiksi Suomen Hiihtoliitossa kyselyn tulos tukee arkikokemuksia.
"Tulos kuulostaa aika pitkälle siltä, minkä jokainen voi ladulla todeta omin silmin. Harva harrastaa pelkästään vapaan tavan hiihtoa", sanoo viestintäpäällikkö Anna-Mari Vuollet Hiihtoliitosta.
Jos hiihto nähdään eräänlaisena jokamiehen kansalaistaitona, niin perinteinen tyyli edustaa isänmaallisuutta syvimmillään. Kahta en vaihda, Turun sinapin mainoksessa aikanaan sanottiin, ja monelle se toinen on perinteinen hiihto, ”pertsa”.
Luistelutyyli – tai vapaan tyyli – onkin sitten jotain aivan muuta.
Uusi tyyli herätti kiivasta vastustusta
Vanhat parrat muistavat varmasti vielä vuoden 1985. Silloin kaikki muuttui maastohiihdossa ja erityisesti hiihtokilpailuissa pysyvästi.
Kansainvälinen hiihtoliitto päätti sallia kyseisenä vuonna luistelutyylin eriyttämällä toisistaan vapaan ja perinteisen hiihtotavan.
Sitä ennen Kari Härkönen oli ottanut sulavasti luistellen MM-kultaa Seefeldissä 15-kilometrin matkalla.
Päätös herätti hiihtomaailmassa voimakasta vastustusta. Monet näkivät luistelutyyliin uhkaavan koko perinteistä pohjoismaalaista hiihtoperinnettä. Suomi oli muiden perinteisten hiihtomaiden kanssa yksi luisteluhiihdon kovimmista vastustajista.
Luisteluhiihtoa ei vain vastustettu, vaan se nähtiin jopa naisille sopimattomana lajina.
On siinä mahtanut naisasialiitto pyöritellä päätään.
Tämänkin lehden (2/1985) sivuilla otettiin aikanaan kantaa luisteluhiihtoon. Suomen Ladun neuvottelukunta oli huolissaan perinteikkään virkistyshiihdon puolesta. Seefeldin vaikutus alkoi näkyä kuntoladuilla ja ”luistelupotkijoita vipelsi jo kaikenlaisten hiihtäjien joukossa”.
"Mikä nyt, voiko tässä enää ollenkaan lykkiä vanhanaikaisesti?" silloinen toimitussihteeri Tauno Hentilä päätyi kysymään
Suomen Ladun kanta luisteluhiihtoon oli pääsääntöisesti sovitteleva: kaikkien kukkien oli hyvä antaa kukkia ja molempien hiihtotapojen olosuhteita olisi syytä kehittää.
Tosin kehotti samainen neuvottelukunta laturetkien järjestäjiä kieltämään luisteluhiihdon – vedoten Tahko Pihkalan laturetki-ideologiaan, jonka mukaan ”ei vauhtia, vaan rauhallista menoa – koko talvipäivän kestävää nautintoa.”
Made in Finland
Näin jälkikäteen vauhkoilu ”pertsan” puolesta kuulostaa erikoiselta – hyvinhän molempien tyylien hiihtäjät laduille mahtuvat.
1980-luvun hiihtokiista näyttäytyy vielä erikoisemmassa valossa kun tiedetään, että luistelutyyli kehitettiin Suomessa. Se on suomalainen keksintö, vähän kuin pesäpallo.
Eikö siitä olisi pitänyt olla ylpeä?
Kaiken takana on mies nimeltä Pauli Siitonen, joka lanseerasi luistelupotkun jo 1970-luvulla kiertäessään ultrapitkiä hiihtokisoja Euroopassa. Tekniikka tunnettiin laajalti nimellä Siitonen-step.
Siitonen antoi toisella jalalla vauhtia sivulle potkien, toisen suksen pysyessä latu-urassa. Tyyli tarjosi hyvät vauhdit ja hämmensi niin yleisön kuin kanssakilpailijat.
Siitonen oli omaksunut tyylin seuratoveriltaan Alpo Virtaselta Helsingin poliisivoimailijoista.
Tarinan mukaan Siitonen ja Virtanen olisivat hiihtäneet peräkkäin joissakin kisoissa ja takana hiihtänyt Siitonen olisi alkanut matkia Virtasen tyyliä. Matkiminen kannatti, sillä uusi tekniikka vei Siitosen kisan voittoon.
Miksi vaihtaa vapaalle?
Onneksi nyt, 2010-luvulla, vastakkainasettelujen aika on ohi. Perinteinen ja vapaa ovat molemmat erinomaisia tapoja liikkua. Ja molemmille löytyy laduilta tilaa.
Mutta Latu & Polku -lehden ulkoilubarometri-kysely paljasti: moni ei ole vielä päässyt vapaan tyylin makuun.
Miksi perinteistä hiihtävän kannattaisi kokeilla välillä myös vapaata?
Vapaa tyyli tarjoaa paremmat vauhdit. Toisinaan leppoinen perinteinen voi tuntua liian rauhalliselta ja liian vähän fyysisiä haasteita tarjoavalta. Jos se alkaa vaikuttamaan omaan intoon ja motivaatioon hiihtää, niin silloin on syytä kokeilla vapaata.
Vauhti ja fyysinen rasitus ovat asioita, joihin moni ulkoilija on jäänyt koukkuun.
Vapaan hiihtäjän ei tarvitse myöskään jännittää pitovoitelun kanssa. Pitovoitelun kannalta hankalilla keleillä (eli nollan tietämillä tai jäisillä laduilla) vapaa on huomattavasti huolettomampi tapa nauttia hiihdosta.
Vapaan hiihtäjälle voitelusta ei tule koskaan estettä – ei edes hidastetta.
Löydät myös uusia lihaksia.
Kun vaihtelee kahden eri hiihtotavan välillä, kehittää myös monipuolisemmin lihaksiaan. Vapaa vaati toki perinteistä tyyliä enemmän lihaksia ja parempaa peruskuntoa, mutta perusaktiivisen ja -terveen ihmisen fysiikka ja kunto riittävät tekniikan oppimiseen helposti.
Vapaan hiihtotyyleissä on myös eroja. Perusluistelu eli kuokka opitaan yleensä ensimmäiseksi – se on samalla myös fyysisesti vähiten rasittavin.
Kun kuokka kulkee, niin sen jälkeen voi laajentaa rakkaassa länsi-naapurissamme kehitettyihin tekniikkoihin: Wassberg vaatii vatsalihaksilta hyvää kuntoa, Mogren taas vaatii tasapainoa ja lihaskuntoa keskivartalolta.
Lopuksi: Jos jokainen suomalainen osaa hiihtää, niin osaa se myös luistella. Luisteluhiihto yhdistää nämä kaksi supisuomalaista talvella liikkumisen taitoa. Jos osaa hiihtää ja luistella, oppii varmasti myös vapaan tekniikat.
Lähteinä käytetty Hiihtoliiton Tapani Lahtisen haastattelua sekä radio-ohjelmaa Tapahtui 1985 (Yle Elävä arkisto).
Kommentoi